— Olkaa vallan suora, älkää ujostelko minua, olkaa kuin minua ei olisi olemassakaan. Palvelus on asia puolestaan, jotakin muuta on … te luulette kai, että minä sanon "ystävyys"? Ei, silloin ette arvannut oikein. Ei ystävyys, vaan velvollisuutemme kansalaisia ja ihmisiä kohtaan, humaniteetti ja rakkaus korkeimpaan olentoon. Vaikka olenkin virallinen henkilö, virkamies, on minulla kuitenkin velvollisuuteni kansalaisena ja ihmisenä ja on minun niistä tehtävä tili… Te puhuitte Sametovista. Sametov, näettekö, pystyy saamaan aikaan skandaalin à la mode francaise kaksimielisessä paikassa samppanjalasi kädessään … siinä teille on Sametovinne. Mutta minä niin sanoakseni palan ihmisyydestä, korkeista tunteista, sitä paitsi olen huomattava personallisuus, virkamies, arvon omistaja, minulla on vaimo ja lapsia, täytän velvollisuuteni kansalaisena ja ihmisenä … mutta hän? Mitä hän tosiaan on? Suvaitkaa minun kysyä. Minä käännyn teidän puoleenne, joka olette sivistyksen jalostama ihminen. Näettekö, meillä on esimerkiksi kätilöt, he ovat lisääntyneet tavattomasti.
Raskolnikov katsoi kysyvästi Ilja Petrovitshia, joka nähtävästi juuri oli päässyt hauskalta aterialta, mutta lausutut sanat kaikuivat hänen korvissaan soinnuttomina ääninä. Hän ymmärsi vain osan hänen puheestaan, hän katseli häntä kummastellen ja tuumaili, miten kaikki tämä päättyisi.
— Minä puhun noista lyhyttukkasista naisylioppilaista, jatkoi puhelias Ilja Petrovitsh, — minä olen itse ristinyt heidät kätilöiksi ja pidän tätä nimitystä sangen kuvaavana, hi, hi! He tunkeutuvat lääketieteelliseen tiedekuntaan, tutkivat anatomiaa. No, sanokaa itse, jos esimerkiksi minä sairastuisin, luuletteko, että minä silloin kutsuisin luokseni tuollaisen heitukan parantamaan itseäni, hi, hi!
Ilja Petrovitsh nauroi omalle sukkeluudelleen, joka suuresti näytti miellyttävän häntä.
— Se on kyllä sammumatonta tiedonjanoa … mutta määränsä kaikella!… Ei hyvää saa käyttää väärin. Miksi lähestytään jaloja henkilöitä, kuten tuo kannaton Sametov tekee? Miksi on hän lähennellyt minua, minä kysyn teiltä. Ja sitten kaikki nuo itsemurhat, jotka lisääntyvät päivä päivältä, niin ettette voi kuvitella sitä mielessännekään. Kaikki panevat viimesen kopekkansa peliin, surmaavat sitten itsensä: tytöt, pojat, ukot… Varhain aamulla tuotiin taas sellanen ilmotus … muuan matkustava herra. Kuulkaas, Taras Pavlitsh, Taras Pavlitsh, mikä sen herran nimi oli, joka ampui itsensä Pietarin puolella?
— Svidrigailov! vastasi käheä ja välinpitämätön ääni sivuhuoneesta.
Raskolnikov vavahti.
— Svidrigailov? Onko Svidrigailov ampunut itsensä? huudahti hän.
— Tunsitteko hänet?
— Tunsin … minä tunsin hänet… Hän saapui joku aika sitten.