— Poliisilta, poliisikonttorista. Mistäs muusta konttorista?…
— Tuleeko minun mennä poliisikonttoriin?… Miksi?…
— Mistä minä sen tietäisin? Kun vaativat — niin mene! — Hän katseli
Raskolnikovia tarkkaavasti, katsahti ympärilleen ja kääntyi lähtemään.
— Sinä kai olet hyvin sairas? huomautti Nastasja yhäti katsellen
Raskolnikovia. Talonmies käänsi vielä kerran päätään ja katsoi häneen.
— Eilisestä asti on hänellä ollut kuume, lisäsi Nastasja.
Raskolnikov ei vastannut, piti vain paperia kädessään sinettiä murtamatta.
— Älä vielä nouse! jatkoi Nastasja säälivästi nähdessään Raskolnikovin aikovan laskea jalkansa sohvalta. — Jos olet sairas, niin älä mene, eihän siinä ole henki kysymyksessä! Mutta mitä sinulla on käsissäsi?
Raskolnikov katsoi. Oikeassa kädessään oli hänellä nuo leikkaamansa rääsyt, sukka ja pois repimänsä taskunvuori. Hän oli nukkunut ne kädessä. Myöhemmin tuumiskellessaan tätä muisti hän, että puolinukuksissaan, kuumeessa oli puristellut käsissään niitä lujemmin ja lujemmin ja oli sillä lailla herännyt.
— Kas, mitä rääsyjä hän on kasannut ja nukkuu ne kädessään, ikäänkuin ne olisivat jokin aarre… Ja Nastasja nauroi sairaloisen hermostunutta nauruaan. Heti työnsi Raskolnikov ne kaikki viittansa alle ja alkoi tuijottaa Nastasjaan. Vaikkakaan hän ei tällä hetkellä kyennyt vetämään mitään järkevää johtopäätöstä, ymmärsi hän kuitenkin, ettei ihmistä kohdeltaisi niin lempeästi, jos aijottaisiin vangita hänet. — "Mutta … poliisi?"
— Etkö tahdo teetä? Tahdotko? Minä tuon sitä; sitä on hieman jälellä…