— Mutta te, kuka te olette? kysyi Rasumihin häneltä. — Minä olen
Rasumihin, ylioppilas ja aatelismiehen poika; tämä tässä on ystäväni.
No, entä te, kuka te olette?
— Minä olen eräässä konttorissa, kauppias Shelopajevin rahanlaskija ja tulen tänne liikeasioissa.
— Tehkää hyvin ja istukaa tänne tuolille! Rasumihin istuutui toiselle.
— Se oli oikein, veliseni, että heräsit, jatkoi hän kääntyen
Raskolnikovin puoleen.
— Neljään päivään et sinä ole syönyt mitään, korkeintaan muutaman lusikallisen teetä. Sosimovitsh on ollut täällä kaksi kertaa. Muistatko Sosimovitshiä? Hän tutki sinut tarkoin ja sanoi heti, ettei se ollut mitään vaarallista — lorua kaikki vaan, joku isku päässä, hermotäräys, ravinnon puute, sanoi hän — siitä johtuu sairaus. Mutta se ei tee mitään, sellaista sattuu ja menee ohi. Hyvä toveri tuo Sosimovitsh, hänellä on hyvät taipumukset ammattiinsa. Mutta mitä! — enhän minä tahdo pidättää teitä täällä, sanoi hän kääntyen uudelleen rahanlaskijan puoleen, — tehkää hyvin ja ilmottakaa meille asianne? Ajattelehan, Rodja, että konttorista tullaan jo toista kertaa tänne, aikasemmin oli täällä eräs toinen, jonka kanssa jo olen puhunut. Kuka se oli, joka silloin tuli?
— Luultavasti toissa päivänä; aivan oikein, se oli Aleksei
Semjonovitsh, myös meidän konttorihenkilöitämme.
— Mutta ei kai hän ole niin tyhmä kuin te, vai mitä arvelette?
— Ehkäpä ei, hän onkin minua hienompi.
— Kiitoksen ansaitsette tuosta; no, olkaa hyvä ja jatkakaa.
— Asia on seuraava: Vasili Ivanovitsh Vahrushinilta, josta, kuten otaksun, olette monta kertaa kuullut puhuttavan, on teidän äitinne pyynnöstä tullut konttoriimme määräys suorittaa teille summa rahaa, alkoi rahanlaskija kääntyen Raskolnikovin puoleen. — Siinä tapauksessa, että olette täysin tajuissanne, suoritan teille viisineljättä ruplaa, minkä Vasili Ivanovitsh on äitinne pyynnöstä jättänyt tehtäväksemme. Tunnetteko Vasili Ivanovitshin?
— Kyllä … minä muistan hänet … Vahrushinin … sanoi Raskolnikov miettivästi.