— Onko myös perunoita ja riissiä?
— Kyllä on perunoita ja riissiä.
— Hyvä, tuo tänne sitä ja ota mukaasi myös vähän teetä.
— Kyllä otan.
Raskolnikov katseli Nastasjaa suuresti kummissaan uupunein silminsä. Hän vaikeni ja odotti, mitä se merkitsisi. "Tuntuu siltä kuin en enää hourailisi," ajatteli hän, "se on totta, toivon ma"…
Parin minuutin päästä palasi Nastasja tuoden myös teetä. Keiton mukana oli hän tuonut kaksi lusikkaa, kaksi lautasta ja kaikki lisätarpeet: suolaa, piparijuurta, sinappia lihaa varten j.n.e. niin täydellisen pöydän, ettei Raskolnikov ollut nähnyt sellaista pitkään aikaan. Pöytäliinakin oli puhdas.
— Eipä olisi pahasti, Nastashushka, vaikka Praskovja Pavlovna lähettäisi myös pari pulloa olutta; kyllä me sitä juomme.
— Sen kyllä uskon, senkin veijari, mutisi Nastasja, lähtien kuitenkin täyttämään annettua määräystä.
Raskolnikov katseli edelleenkin tylsästi eteensä. Sillä välin istuutui Rasumihin sohvalle hänen viereensä; tarttui häntä kömpelösti kuin karhu kaulaan, vaikkakin hän oli itse voinut kohottautua, ja vei oikealla kädellään lusikallisen keittoa hänen suuhunsa, ensin puhallettuaan sitä pari kertaa, ettei hän polttaisi itseään. Keitto oli sangen vähän lämmintä. Raskolnikov nieli himokkaasti ensi lusikallisen, sitten toisen ja kolmannen. Mutta äkkiä lakkasi Rasumihin arvellen että ensin oli kysyttävä lääkäriltä, ennenkuin hän sai enempää.
Nastasja tuli tuoden kaksi pulloa olutta.