— Tietysti! No, kuule! Varhain aamulla kolmantena murhan jälkeisenä päivänä, jolloin Kochia ja Pestrjakovia kuulusteltiin — vaikka nämä voivat tehdä selvää joka askeleestaan, niin että heidän viattomuutensa oli päivän selvä — tulee eräs aivan uusi seikka ilmi. Eräs talonpoika Dushkin, jolla nykyään on oluttupa, sijaitseva suoraan vastapäätä tuota taloa, tulee polisikonttoriin, tuo mukanaan rasian, jossa oli kultainen korvarengas, ja kertoo kokonaisen historian: "Toispäivän illalla noin kello kahdeksan illalla" — ota huomioosi päivä ja tunti — "tuli luokseni juosten eräs työmies, maalari, jolla jo ennestään oli tapana pistäytyä meillä useamman kerran päivässä… Mikolai on hänen nimensä … näyttää minulle tämän pienen rasian ja siinä olevat kultaset korvarenkaat ja pyytää minua lainaamaan hänelle kaksi ruplaa sitä vastaan! Kun minä kysyin, mistä hän oli saanut nuo tavarat, selitti hän löytäneensä ne kadulta. En kysynyt häneltä mitään enempää", — sanoi Dushkin — "vaan annoin hänelle setelin, ruplan … sillä ajattelin, että ellen minä ota niitä, niin ottaa joku ne, rahat hän hävittää juomalla joka tapauksessa, ja silloin voivat ne yhtä kernaasti jäädä minulle. Jos nousisi kysymys siitä tai jos saisin mitään kuulla asiasta — niin ilmoittaisin." Se oli luonnollisestikin valetta kaikki! Tunnen hänet, tuon Dushkinin, hän on itse pantinottaja ja varasten kätkijä, eikä olisi ottanut Mikolailta kolmenkymmenen ruplan esinettä jättääkseen sen taas takaisin; hän teki sen vain pelosta. No, piru hänet periköön! Dushkin jatkoi siis: "Tuon talonpojan, Mikolai Dimentjevin tunnen jo ennakolta, hän on maamieheni, me olemme samalta paikkakunnalta. Tosin ei hän ole mikään juoppo, mutta kyllä hän ottaa toisinaan sentään lasillisen, ja minä tiedän että hän työskentelee juuri samassa talossa, maalaten erään Mitrin kanssa; Mitri on myös samalta paikkakunnalta. Heti setelin saatuaan vaihtoi hän sen myös heti ja joi kaksi ryyppyä perätysten, sitten otti hän loput rahat takaisin ja läksi. Sillä kerralla ei Mitri ollut hänen kanssaan. Seuraavana päivänä saimme kuulla, että Aljona Ivanovna ja hänen sisarensa Lisavjeta Ivanovna olivat murhatut kirveellä, me tunsimme heidät, ja silloin aloin minä epäillä korvarenkaitten johdosta — sillä minä tiesin, että Aljona Ivanovna lainasi rahaa panttia vastaan. Menin siksi tuohon taloon ja koetin hiljaa ja varovasti hankkia joitakin tietoja asiasta; ensin kysyin, oliko Mikolai ollut siellä. Ja silloin kertoi Mitri minulle, että Mikolai oli lähtenyt juopottelemaan, että hän oli palannut vasta myöhään päivän sarastaessa ja ollut juovuksissa, jäänyt kotiin noin kymmeneksi minuutiksi ja sitten taas lähtenyt tiehensä ja ettei hän ollut nähnyt häntä sittemmin, vaan sai tehdä työtä yksinään. He työskentelivät samoissa portaissa, jotka johtivat murhattujen asuntoon neljännessä kerroksessa. Saatuani kuulla tämän, en siitä maininnut mitään kenellekään" — sanoo Dushkin — "vaan koetin saada selville kaikki, minkä vain voin, ja palasin kotiin epäilyksien ja huolten painamana. No, tänään varhain aamulla, kello kahdeksan vaiheilla" — se on kolmantena päivänä, käsitätkö? — "näin Mikolain tulevan, ei tosin aivan selvänä, vaan kuitenkin niin paljon juovuksissa, että juuri kykeni keskustelemaan. Hän siis istuutuu penkille ja vaikenee. Häntä paitsi oli sisässä ainoastaan eräs vieras; eräs toinen tuttu makasi ja nukkui penkillä ja sitä paitsi saapuvilla oli pari minun poikaani. Minä siis kysyn häneltä: 'Oletko nähnyt Mitriä?' — 'En', vastaa hän, 'en ole nähnyt häntä.' — 'No, etkö sitten ole käynyt työpaikassasi?' — En', sanoo hän, 'en sitten eilisen'. — 'Mutta missä nukuit edellisen yön sitten?' 'Peskissä erään tuttavan luona'. 'Mutta mistä sitten sait korvarenkaat?' — 'Löysin ne kadulta', sanoo hän ja näyttää sangen omituiselta, eikä nosta päätään. 'Oletko kuullut, mitä tapahtui samana iltana tuolla tunnilla tuolla ylhäällä portaissa?' — 'En', sanoo hän, 'sitä en ole kuullut', mutta käy tarkkaavaksi, tuijottaa minuun ja kalpenee kalman kalpeaksi. Kun nyt kerron asian hänelle, tarttuu hän lakkiinsa ja nousee. Silloin tahdoin minä pidättää hänet ja sanoin: 'Odota Mikolai, etkö tahdo juoda lasillista?' mutta annoin samalla pojalle merkin, että hän sulkisi oven ja menin myymäpöydän ääreen; mutta äkkiä lähtee hän tiehensä, kadulle, juoksee kaikin voimin nurkkaa kohti ja — katoaa! silloin en enää epäillyt kauvempaa — hän sen oli tehnyt aivan varmasti…"

— Luonnollisesti! … vakuutti Sosimov.

— Odota! Kuule loppuun saakka! Nyt koetettiin kaikin tavoin saada selkoa tuosta Mikolaista. Dushkin vangittiin ja hänen luonaan toimeenpantiin kotitarkastus, luonnollisesti myös Mitrin luona; Peskin toveri ei myöskään välttänyt sitä; — äkkiä saatiin sitten toissa päivänä Mikolai kiinni; hän tavattiin eräästä lähellä olevasta majatalosta. Hän oli tullut sinne, riisunut pois hopearistin, jota hän kantoi rinnallaan ja pyytänyt sen edestä viinaa. Hänelle annettiin sitä. Muutamia hetkiä myöhemmin meni eräs nainen navettaan ja näkee eräästä raosta, että muuan henkilö sitoo viereisessä puuvajassa vyönsä erääseen parruun, tekee silmukan ja aikoo juuri nousta erään pölkyn päähän pannakseen silmukan kaulaansa; nainen huutaa kaikin voimin ja kaikki talossa asuvat saapuvat juosten paikalle. — "Vai sitä maata sinä oletkin!" — "Viekää vain minut polisikonttoriin", sanoo hän, "tahdon tunnustaa kaikki." No, ja sitten hän vietiin polisikonttoriin kaikkia tavallisia ulkonaisia menoja noudattaen. Siellä nyt alkoi kuulustelu: "Mikä on nimesi ja mistä olet, miten vanha?" — kahden kolmatta … j.n.e. Kysymys: "Kun sinä ja Mitri työskentelitte siellä, ettekö nähneet portaissa ketään henkilöä siihen ja siihen aikaan?" Vastaus: "kyllä, sangen useita näimme, mutta me emme kiinnittäneet niihin mitään huomiota". — "Mutta ettekö kuulleet mitään kolinaa tai melua?" — "Emme, emme me kuulleet mitään." — "Etkö jo tiennyt samana päivänä, Mikolai, että sinä ja sinä päivänä ja sillä ja sillä tunnilla murhattiin ja ryövättiin eräs leski ja hänen sisarensa?" "En tiennyt siitä mitään; vasta kolmantena päivänä sain sen kuulla Atanasius Pavlitshilta, oluttuvassa." — "Mistä sinä sait nuo korvarenkaat?" — "Löysin kadulta." — "Miksi et ollut seuraavana päivänä työskentelemässä Mitrin kanssa?" — "Olin alkanut juoda." —"Miksi juoksit Dushkinin luota?" — "Minä niin pelkäsin." — "Miksi sinä pelkäsit?" — "Että minua alettaisiin epäillä." — "Mitä sinä pelkäsit, kun et ollut syyllinen siihen?…" — Usko minua tai ei, Sosimov, hänelle tehtiin tuo kysymys, kirjaimellisesti samoin sanoin, tiedän sen varmasti, sillä olen sen kuullut luotettavalta taholta. Mitä sinä siitä sanot? Mitä?

— No, mutta kyllä kai heillä on siihen todisteita?

— Enhän minä nyt puhu todisteista, vaan kuulustelun kulusta, siitä tavasta, millä he käsittivät asemansa … siitähän minä puhun, tuhat tulimaista!… No niin, he syyttivät, kiusasivat ja ahdistivat häntä kaikin tavoin siksi kunnes hän vihdoin tunnusti, ettei hän löytänyt korvarenkaita kadulta vaan talosta, missä he maalasivat. — "Mitenkä sieltä?" — Se tapahtui seuraavasti: me olimme työskennelleet koko päivän kunnes kello oli kahdeksan illalla ja olimme juuri aikeissa lähteä kotiin, kun Mitri otti värisudin, löi minua sillä päin naamaa ja juoksi tiehensä ja minä hänen perässään. Minä siis juoksen ja huudan kaikin voimin; mutta juuri kun tulen portaista alas porttikäytävään, satun juokseman aivan talonmiehen syliin; hänen seurassaan oli joitakin herroja, kuinka monta, sitä en enää muista. Talonmies alkaa soimata minua, samoin toinen talonmies ja talonmiehen eukko, joka juuri tuli ulos, ja eräs herra, joka tuli erään naisen kanssa porttikäytävään alkaa myös soimata meitä, koska me, minä ja Mitri, olimme heidän tiellään; minä olin saanut Mitkan tukasta kiinni, heittänyt hänen kumoon ja pehmittelin häntä, hän oli myös saanut minua tukasta ja pehmitteli minua. Mutta me emme sitä tehneet vihoissamme, vaan ainoastaan leikillä ja kaikessa ystävyydessä; sitten riuhtausi Mitka vapaaksi, juoksi kadulle ja minä hänen jälessään; mutta minä en voinut saavuttaa häntä, vaan tulin yksinäni taloon — sillä minun oli vielä korjattava jotakin. Aloin siis tehdä sitä ja odotin Mitriä mennäkseni sitten hänen kanssaan. Silloin satuin astumaan sille rasialle etehisen nurkassa oven takana. Katsahdin, mikä se olisi, siinä oli jotakin paperiin käärittynä. Otin paperin ympäriltä, avasin rasian — ja näin korvarenkaat, jotka olivat siinä…

— Oven takana? Olivatko ne oven takana? huudahti Raskolnikov äkkiä ja tuijotti tummin, tuskaisin katsein Rasumihiniin, samalla kohottautuen vitkalleen.

— Niin … mitäpä sitten? Mitä nyt? Miten sinä voit? Rasumihin nousi.

— Ei mitään!… vastasi Raskolnikov tuskin kuuluvasti, vaipuen taas takaisin sohvalle ja kääntyen seinään päin. Kaikki vaikenivat hetken ajan.

— Hän kai nukkui ja heräsi aivan äkkiä, sanoi Rasumihin vihdoin ja katseli kysyvästi Sosimoviin; tämä teki kevyen, kieltävän liikkeen päällään.

— No, mutta jatka, sanoi Sosimov, — miten kävi sitten?