— Niin, asian laita on sellainen! Jos te vielä kerrankaan … sanotte sanaakaan äidistäni, niin lennätte pää edellä portaita alas!
— Mikä sinun on? huudahti Rasumihin.
— Vai niin, onko asian laita sellainen? Lushin kalpeni ja puri huultansa. — Kuulkaa herrani, alkoi hän painolla, samalla hilliten itseään, mutta kuitenkin oli hänen vaikeata hengittää vihansa vuoksi, — ja heti sisään astuessani aavistin teidän olevan vihamielisen minulle, mutta jäin tänne kuitenkin tullakseni vielä paremmin vakuutetuksi siitä. Minä voisin antaa anteeksi sairaalle ja sukulaiselle paljon, mutta nyt … en … teille … koskaan…
— Minä en ole sairas! huusi Raskolnikov.
— Sen pahempi…
— Menkää helvettiin!
Lushin läksi lopettamatta puhettaan; hän tunkeusi pois taas tuolien ja pöytien välitse. Raskolnikov nousi tehdäkseen tilaa hänelle. Katsomatta kehenkään, jopa nyökkäämättä Sosimovillekaan, joka jo kauvan sitten oli antanut hänelle merkin että jättäisi sairaan rauhaan, meni Lushin pitäen varovasti hattuaan edessään ja kumartuen ovessa, ettei iskisi päätään seinään. Siitä tavastakin, millä hän kumarsi selkäänsä saattoi päättää, että hän läksi sieltä tavattoman loukkaantuneena.
— Mutta miten sinä voit, miten sinä voit menetellä tuolla lailla… sanoi suuttunut Rasumihin päätään puistellen.
— Jättäkää minut, jättäkää minut kaikki! huusi Raskolnikov
raivostuneena. — Ettekö te aijo lähteä pois ollenkaan, te kiusanhenget!
Minä en pelkää teitä! Nyt en pelkää ketään, ketään! Menkää tiehenne!
Tahdon olla yksinäni, yksinäni, yksinäni!
— Tule! sanoi Sosimov antaen merkin Rasumihinille.