— Voiko hänet, herra paratkoon, jättää moiseen tilaan?
— Tule! toisti Sosimov itsepäisesti, lähtien pois.
Rasumihin mietti ja kiirehti hänen jälkeensä.
— Olisi voinut seurata jotakin vielä pahempaa, ellemme olisi totelleet häntä, sanoi Sosimov portaissa. — Häntä ei saa nyt saattaa suutuksiin…
— Miten hänen laitansa on?
— Parasta olisi saada johdetuksi hänen ajatuksensa uudelle, virkistävälle uralle! Ennen oli hän jotenkin voimissaan… Tiedätkö, että jokin painaa häntä, eikä jätä häntä rauhaan… Minä pelkään sen vuoksi!
— Lieköhän se tuo herra, joka keskustelusta päättäen aikoo naida hänen sisarensa? Rodja sai samaa asiaa käsittelevän kirjeen juuri ennen sairastumistaan…
— Paljon mahdollista! piru toi hänen sopimattomaan aikaan; ehkä on hän turmellut kaikki taas. Mutta oletko huomannut, että kaikki oli hänestä saman tekevää, ettei hän välitä mistään lukuun ottamatta erästä seikkaa, joka saattaa hänet suunniltaan … tuo murha…
— Kyllä, kyllä! myönsi Rasumihin, — sen olen kyllä huomannut! Se kiinnittää suuresti hänen mieltään ja tuntuupa melkein siltä kuin hän pelkäisi. Se johtuu siitä, että häntä pelotettiin sillä poliisikonttoorissa juuri sinä päivänä, jolloin hän sairastui, menipä hän tainoksiinkin.
— Kerrohan tuo minulle seikkaperäisemmin illalla ja minä ilmotan sinulle myöhemmin jotakin. Hän kiinnittää suuresti mieltäni! Puolen tunnin päästä käyn häntä katsomassa uudelleen… Tulehdusta ei meidän tarvitse pelätä…