— Kiitos! Minä odotan sen aikaa Pashenkan luona ja annan Nastasjan pitää häntä silmällä.
Jäätyään yksin katsoi Raskolnikov kärsimättömästi ja suruisasti
Nastasjaan; hän viivytteli vielä poistumista.
— Tahdotko nyt juoda teetä? kysyi hän.
— Myöhemmin! Tahdon nukkua! Jätä minut rauhaan…
Hän kääntyi äkkiä seinään päin; Nastasja jätti hänet.
VI.
Tuskin oli Nastasja lähtenyt, ennenkuin hän nousi, pani oven säppiin ja avasi nyytin, minkä Rasumihin oli tuonut tullessaan ja avattuaan sulkenut sen uudelleen, sekä alkoi pukeutua. Hän näytti, omituista kyllä, tulleen vallan levolliseksi; hänessä ei voinut huomata mitään jälkeäkään pyörtymisestä tai siitä kamalasta pelosta, mikä häntä oli viime aikoina vaivannut. Hän tunsi ensi hetkenä äkkinäistä, omituista levollisuutta. Hänen liikkeensä olivat päättäväiset ja ripeät, jokin päämäärä näkyi elähyttävän häntä. "Jo tänään, tänään!" kuiskasi hän. Hän ymmärsi kuitenkin olevansa vielä heikko, mutta voimakas tahdon ponnistus, joka oli saattanut hänet jotenkin levolliseksi ja synnyttänyt omituisen ajatuksen, antoi hänelle voimia ja itsetietoisuutta; hän toivoi voivansa kulkea kaatumatta kadulla. Puettuaan ylleen uudet vaatteensa, katseli hän rahojaan, jotka olivat pöydällä, ajatteli ja pisti ne taskuunsa. Hän otti myös kuparilantit, mitkä Rasumihin oli jättänyt. Sitten veti hän hiljaa pois säpin, läksi portaita alas ja katseli keittiöön, jonka ovi oli sepposen selällään; Nastasjan selkä oli häneen käännettynä, jonka vuoksi hän ei huomannut mitään. Kuka olisi voinut aavistaa, että hän läksi tiehensä? Minutin kuluttua oli hän jo kadulla.
Kello oli kahdeksan, aurinko laski. Nyt oli yhtä vilposta kuin ennenkin; kuitenkin imi hän himokkaasti sisäänsä löyhkäävää, tomusta kaupunki-ilmaa. Hän tunsi päätänsä pyörryttävän; hänen kuumeisissa silmissään saattoi havaita hurjan päättäväisyyden salamoivan, samaten hänen kuoppaisilla, kalpeilla, keltaisilla kasvoillaan. Hän ei tiennyt, eikä ajatellutkaan, minne mennä; hän tiesi vain; "Kaiken tämän on loputtava jo tänään, kerralla, sekä ettei kotiin ole palattava ennen, sillä minä en tahdo elää kauvemmin tällä lailla." Mikä loppu? Minkä oli loputtava? — Siitä ei hänellä ollut käsitystä, eikä hänen edes tehnyt mielensä ajatellakaan sitä. Hän karkotti nämä ajatukset, jotka kiusasivat häntä. Hän ainoastaan tunsi, että kaiken oli muututtava toisenlaiseksi. "Sillä tai sillä lailla, miten tahansa!" toisti hän epätoivoisesti itsepäisen päättäväisenä.
Tapansa mukaan suuntasi hän kulkunsa heinätorille päin. Ennen sinne tuloaan kohtasi hän nuoren, mustakiharaisen posetivin soittajan, joka väänsi tunteellista romanssia jonkun puodin edustalla. Hän säesti erästä viisitoistiasta tyttöä, joka seisoi hänen vieressään jalkakäytävällä ja joka oli puettuna krinoliiniin, mantiljiin, käsineisiin ja tulipunaisella höyhenellä koristettuun olkihattuun — kaikki vanhaa ja kulunutta — hän lauloi romanssia vapisevalla, jotenkin miellyttävällä äänellä toivoen saavansa puodista kahden kopekan lantin. Raskolnikov pysähtyi kuulijain ääreen, kuunteli, otti taskustaan viisikopekkasen ja pisti sen tytön käteen. Tämä keskeytti äkkiä korkeimmassa ja tunteellisimmassa paikassa, huudahti hän kimakasti "riittää" seuralaiselleen, jonka jälkeen molemmat läksivät seuraavan puodin edustalle.
— Pidättekö paljon katulaulusta? lausui Raskolnikov kääntyen äkkiä mittaisensa nuoren miehen puoleen, joka seisoi hänen vieressään ja näytti tyhjäntoimittajalta. Tämä tuijotti hämmästyneenä häneen. —Minä pidän siitä paljon, jatkoi Raskolnikov, mutta sellainen ilme kasvoillaan kuin ei nyt olisi kysymyksessäkään katulaulu; — minä kuuntelen sangen mielelläni posetivin säestämää laulua pimeänä ja sumuisena syysiltana, mutta sumua täytyy ehdottomasti olla ja ohikulkijain tulee näyttää kalpean vihreiltä ja sairaloisilta; tai mikä on vielä parempi, jos pyryttää, nuoskeata lunta, hiljaa ja suoraan alas ja ilma on tyyni, ymmärrättekö? Ja jos silloin näkee katulyhtyjen tuikkivan…