"Miestä kehutaan", ajatteli hän minusta, "mutta miksikä — se on tietämätöntä. Kirjailija, runoilija… Mutta mikäs tuo kirjailija oikeastaan on?"
VI.
Minä luin heille romaanini yhdellä kertaa alusta loppuun. Kohta teen juotua alotin ja istuimme kello kahteen yöllä. Alussa ukko rypisti otsaansa. Hän oli odottanut jotain käsittämättömän korkeata, semmoista, jota ehkei olisi ymmärtänytkään, mutta kuitenkin korkeata; vaan sen sijaan olikin tämä niin jokapäiväistä, kaikki niin tuttua, aivan samanlaista, mitä tavallisesti kaikkialla tapahtuu. Ja jos sankari olisi ollut edes suuri tai erikoista huomiota ansaitseva ihminen, vaikkapa jotain historiallista, Roslavlevin tai Jurija Miloslavskin kaltaista; mutta tässä kerrottiin jostain pienestä, tylsistyneestä, vieläpä tyhmästä virkamiehestä, jonka virkanutusta napitkin olivat pois varisseet; ja tämä kerrottu aivan jokapäiväisellä kielellä, ihan samoin kuin itsekin puhumme… Kummallista. Kysyvänä katsoi mummo Nikolai Sergeitshiin, oikeinpa otti hiukan suuttuakseen, ikäänkuin olisi jostain loukkaantunut. "No, kylläpä on mieltä kaikkea lörpötystä painattaa ja mokomastakin rahaa maksetaan", kuvastui hänen kasvoillaan. Natasha muuttui pelkäksi korvaksi, kuunteli ahnaasti, ei siirtänyt katsettaan minusta, seurasi tarkkaan huulieni liikkeitä, mitenkä minä kunkin sanan lausuin, sekä itsekin sen mukaan kaunoisia huuliansa liikutteli. Ja mitenkä kävi? Ennenkuin ehdin kirjan puoliväliin, vieri kyyneleitä jokaisen kuulijani silmistä.
Anna Andrejevna itki ääneensä, täydestä sydämestään sankariani säälien. Jollain tapaa olisi hän tahtonut auttaa sankariani tämän onnettomuuksissa, niinkuin huudahtuksistaan huomasin. Ukkokin oli jo heittänyt haaveensa korkeasta. "Ensi askeleesta näkyy, että pitkältä on kurpalle Pietarin päivään [venäläinen sananlasku. Suom. muist.]; onhan mukiinmenevä, pikku kertomus vain; kumminkin sydämen valloittaa", puheli hän. — "Senpätähden tulee ymmärrettäväksi ja muistettavaksi, mitä kaikkialla tapahtuu, siksipä tulet tuntemaan, että tylsistyneinkin, alhaisinkin ihminen on ihminen ja kutsutaan veljeksesi."
Natasha kuunteli, itki ja pöydän alla salaa kättäni hellästi puristeli. Lukeminen päättyi. Hän nousi pöydästä; poskensa hohtivat, kyyneleet silmissään kiereilivät; äkkiä tarttui hän käteeni, suuteli sitä ja juoksi pois kamarista. Isä ja äiti katsahtivat toisiinsa.
— Hm! Kas kun on riemastuva, puhui ukko tyttärensä teosta hämmästyneenä: — no, eihän tuo nyt mitään pahaa, se on hyvä, hyvä, viatonta innostusta vain! Hyvä tyttö hän on … mutisi ukko, sivumennen vaimoonsa vilkaisten, tahtoen ikäänkuin Natashaa puolustaa ja samalla jostain syystä minun puolestani puhua.
Anna Andrejevna, vaikka olikin kaiken aikaa, kun luin, ollut hyvin liikutettu ja heltynyt, katsoi niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Niin, Aleksander Makedonialainen oli kyllä sankari, mutta miksikäs särkeä tuoleja?" j.n.e. [Gogolin "Revisorista". Suom. muist.]
Natasha palasi kohta iloisena, onnellisena ja ohi mennessään salaa nipisti minua. Ukko koetti taaskin "totisissaan" arvostella kertomustani, mutta ilon tähden ei malttanut "totisuuttaan" pitää, vaan sen sijaan alkoi innostuneesti:
— No, Vanja, veliseni, hyvä, hyvä! Erittäin hauskaa! On niin hauskaa, etten odottaakaan osannut. Ei ole korkeata, ei suurta, sen kyllä huomaa… Tuolla on minulla "Moskovan pelastus", Moskovassa on se kirjoitettukin, ja siitäpä, niin sanoen, jo ensi rivistä huomaa, että kotkana liiteli ihminen… Mutta tiedätkös, Vanja, sinulla on kuin yksinkertaisemmin, selkeämmin. Kas, juuri siksi minä siitä pidän, sitä kun helpommin ymmärtää! Tämä on jotain kotoisempaa, aivan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut itselleni. Vaan mitäs siitä korkeasta? Luet etkä ymmärräkään. Sanamuotoa minä vain korjailisin; kyllähän minä kiitän, mutta sano, mitä sanot, vähän siinä sittenkin on tuommoista niinkuin mieltä ylentävää… No, onhan se nyt jo myöhäistä, kun on jo painettu. Ehkä toisessa painoksessa? Mitä, veliseni, tottakai tulee siitä toinen painos? Ja sitten taas rahaa… Hm!
— Ja oikeinko todella te, Ivan Petrovitsh, saitte siitä niin paljon rahaa? — kysäsi Anna Andrejevna. — Katselen teitä enkä voi oikein uskoa. Jumalani, kaikesta sitä tätä nykyä rahaa annetaankin!