— Tiedätkös, Vanja, pitkitti ukko yhä suuremmalla innostuksella: — vaikkei tämä nyt olekaan virastossa palvelemisen veroista, niin onhan kuitenkin toivossa hyvä tulevaisuus. Teoksesi saattavat lukea ehkä ylhäisetkin henkilöt. Puhuithan, että Gogol sai vuotuista apua ja lähetettiin ulkomaille. Entäs jos sinäkin? Mitä? Vai onko vielä varhaista? Tuleeko vielä jotain kirjoittaa? No, kirjoita, veliseni, kirjoita pikemmin! Älä nuku laakereillesi. Miksikä odottaisit!
Kaiken tuon puhui hän niin vakuuttavasti, niin hyväsydämisesti, etten voinut keskeyttää hänen puhettansa ja jäähdyttää hänen ajatustensa lentoa.
— Tai, jospa annetaankin, esimerkiksi, nuuskarasia. Jos tahtovat sillä tavoin kehottaa. Ja kenties saatat vielä päästä hoviinkin, lisäsi hän hiljemmin ja merkitsevästi sulkien vasemman silmänsä, — vai eikö? Olisiko vielä varhaista hoviin päästäksesi?
— Jokohan, oikeinko hoviin jo! sanoi Anna Andrejevna ikäänkuin loukkaantuneena.
— Hiukan lisää, ja te teette minusta kenraalin, sanoin minä ja nauroin makeasti. Ukko yhtyi nauruun. Hän oli erinomaisen tyytyväinen.
— Teidän ylhäisyytenne, ettekö haluaisi syödä? huudahti reipas
Natasha, joka oli ehtinyt illallisen valmistaa.
Hän alkoi nauraa, kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä kiihkeästi.
— Hyvä, rakas, armas isäni! Vanhuskin heltyi.
— No, no, hyvä, hyvä! Niinhän minä vaan ilman mitään tarkoitusta puhun. Kenraali tai ei, lähdetäänpäs kuitenkin illalliselle. Voi sinua, sinä tunteellinen sielu! lisäsi hän ja hyväili tyttärensä punottavaa poskea, kuten hän aina tilaisuuden sattuessa teki. — Minä, näes Vanja, rakastaen puhuin. No, joskaan ei kenraali — kaukana vielä kenraalista! — niin kuitenkin jo tunnettu henkilö, kirjoittaja.
— Nykyään, isä, sanotaan kirjailija.