— Jälkeenpäin selitän teille kaikki, Nikolai Sergeitsh. Hän on köyhä tyttö, kokonaan orpo, sen samaisen Smithin tyttären tytär, joka asusti ja kuoli ravintolassa.
— Ahaa, hänellä oli siis tyttären tytär! No, veliseni, kylläpä vain on kummallinen! Kuinka hän katsoo, kuinka katsoo! Oikein sanon: jos et sinä vielä viiteen minuttiin olisi tullut, en minä olisi voinut täällä istua. Hädin tuskin vain avasi oven ja tähän asti ei ole hiiskunut sanaakaan; oikeinpa pelottaa hänen seurassaan, ei ole ensinkään ihmisolennon tapainen. Miten hän tänne joutui? Ahaa, jo ymmärrän: varmaankin tuli vaarinsa luo, tietämättä, että tämä oli jo kuollut.
— Niin. Tyttö oli kovin onneton. Vanhus vielä kuollessaankin muisteli häntä.
— Hm! Kummoinen vaari, semmoinen tyttärentytärkin. Myöhemmin kaiken sen kerrot minulle. Ehkäpä voi jollain tapaa auttaakin, edes vähänkin, kun hän nyt on niin onneton… No, eiköpä nyt, veliseni, sopisi sanoa hänelle, että hän poistuisi etemmäksi, sillä minun pitää sinun kanssasi saada puhua toden teolla.
— Mihinkäs hän menisi. Hänhän asuukin täällä.
Selitin ukolle, mitä voin, muutamalla sanalla, lisäten, että sopii kyllä puhua hänen läsnäollessaankin, sillä onhan hän lapsi.
— No, niin … tietysti, lapsi. Mutta kylläpä minä hämmästyin.
Luonasi asuu — Jumalani!
Ja ukko vielä kerran katsoi häneen kummastellen. Helena, aavistaen, että hänestä puhuttiin, istui ääneti, pää alas painuneena ja nyppi sorminensa sohvan reunustaa. Hän oli jo ehtinyt pukeutua uuteen pukuunsa, joka olikin hänelle hyvin sopiva. Tukkansa oli silitetty entistä huolellisemmin, ehkäpä juuri uuden puvun takia. Yleensä, jos ei katseessaan olisi ollut tuota outoa villiyttä, olisi hän näyttänyt hyvin sievältä tyttöseltä.
— Lyhyeen ja selvästi asia on, veliseni, tämä, alkoi taas Ichmenev, — asia on pitkä, tärkeä…
Hän istui kummastuneena ja tärkeän miettivän näköisenä ja, huolimatta kiirehtimisestään sekä "lyhyeen ja selkeästään," ei hän keksinyt sanoja, millä olisi puheensa alkanut. "Mitä tästä tuleekaan?" ajattelin itsekseni.