Tuskin jaksoin kulkea kotiin. Päätäni pyörrytti, jalkojani raukaisi ja vapisutti. Oveni oli auki. Huoneessani istui Nikolai Sergeitsh Ichmenev ja odotti minua. Hän istui pöydän luona, ääneti ja kummastellen katsoi Helenaa, joka myöskin yhtäläisellä kummastuksella katseli vanhusta, hänkin pysyen itsepäisesti ääneti. Kylläpä ukko lienee ihmetellyt moista olentoa, ajattelin.
— Tässä minä, veliseni, kokonaisen tunnin odotin sinua ja, täytyypä tunnustaa, en ollenkaan odottanut … löytää sinua näin, lausui vanhus, tarkastellen huonetta ja salaa viitaten Helenaan.
Ukon silmissä kuvastui hämmästystä. Mutta tarkasteltuani häntä likemmin, huomasin hänessä levottomuutta ja surua. Kasvonsa olivat entistänsä kalpeammat…
— Istupas, istu, pitkitti hän huolestuneen ja hätäilevän näköisenä. — Kiiruhdin luoksesi, on vähän asiaa; mitä sinulle tapahtui? Ethän ole itsesi näköinenkään.
— En ole terve. Aamusta aikain on kivistänyt päätäni.
— Nyt katso vain, ettet ole siitä välinpitämätön. Oletkos vilustunut?
— En, hermoheikkoutta se vain on. Semmoista on minulla toisinaan.
Oletteko te terve?
— Ei siitä sen kummempaa! On asiata sinulle. Istu.
Siirsin tuolini ja istuin pöydän luo hänen vastaansa. Ukko kumartui puoleeni ja alkoi puoliksi kuiskaten:
— Muista, älä katso tyttöön, ja ole olevinasi, ikäänkuin me puhelisimme kokonaan syrjäasiasta. Mikä tuo vieraasi oikeastaan on?