— Hm!… hyvä on, ystäväiseni, käyköön tahtosi mukaan! Minä odotan, vissin ajan tietysti. Katsotaan, mitä aika tekee. Mutta kuules, ystäväiseni: annatko minulle kunniasanasi, ettet sinä siellä etkä Anna Andrejevnalle kerro tästä meidän puhelustamme?
— Olkoon niin.
— Toiseksi, Vanja, ole hyvä, älä enää koskaan ala minulle puhua tästä.
— Hyvä, sen lupaan.
— Ja vielä viimeinen pyyntö: minä ymmärrän, rakas ystäväni, että sinulla kenties on meillä ikäväkin, mutta käy kumminkin meillä useammin, jos vain voit. Minun muori parkani pitää sinusta niin kovin paljon ja … ja … on sinutta ikävissään … ymmärräthän, Vanja?
Ja hän puristi vahvasti kättäni. Annoin hänelle lupaukseni, ja tein sen täydestä sydämmestäni.
— Ja nyt, Vanja, viimeinen arkaluontoinen asia: onko sinulla rahaa?
— Rahaa! toistin minä hämmästyneenä.
— Niin (vanhus punastui ja loi silmänsä alas); katselen, veliseni, sinun asuntoasi … sinun olosuhteitasi … ja kun ajattelen, että sinulla voi olla muita ylimääräisiä menoja (ja juuri nyt voikin olla), niin … tässä, veliseni, sataviisikymmentä ruplaa, olkoot ne nyt ensi kerraksi…
— Sataviisikymmentä, ja vielä ensi kerraksi, ja nyt, kun menetitte asianne oikeudessa!