— Vanja, sinähän, minä huomaan, et ymmärrä minua ollenkaan! Voihan sinulla olla ylimääräisiä menoja, huomaa se. Muutamissa tapauksissa raha auttaa itsenäiseen asemaan, itsenäisen päätöksen tekemiseen. Sinä nyt ehkä et tarvitsekaan, mutta etkö sinä tarvitse johonkin vastaisuudessa? Kaikessa tapauksessa minä jätän nyt rahat sinulle. Siinä on kaikki, mitä olen voinut saada kokoon. Jos et käytä niitä, annat takaisin. Ja nyt hyvästi! Jumalani, kuinka kalpea sinä olet! Sinähän olet aivan sairas…
Minä en vastustanut, vaan otin rahat. Kyllin selvää oli, miksi hän ne minulle jätti.
— Minä tuskin vain pysyn jaloillani, vastasin hänelle.
— Älä ole huolimaton sen suhteen, Vanja, kyyhkyläiseni, älä ole välinpitämätön? Tänään älä mene minnekään. Minä sanon Anna Andrejevnalle, miten sinun laitasi on. Eikö pidä lääkäriä? Huomenna käyn sinua katsomassa: koetan ainakin kaikin voimini, jos vain itse voin jalkojani nostella. Mutta nyt sinä saisit käydä vuoteelle… No, hyvästi siis. Hyvästi, tyttönen; pois kääntyi! Kuules, ystäväiseni! Tässä on vielä viisi ruplaa, ne ovat tytölle. Älä hänelle sano, että minä annoin, mutta noin vaan, osta hänelle jotain, ehkäpä kengät, alusvaatteita … vähänkös, mitä tarvitaan! Jää hyvästi, ystäväiseni…
Minä saatoin hänet portille saakka. Minun piti pyytää talonmiestä käymään ostamassa ruokaa. Helena ei ollut vielä syönyt päivällistä.
XI.
Mutta tuskin palasin huoneeseen, kun päätäni pyörrytti ja minä kaaduin keskelle lattiaa. Muistan vain Helenan huudahduksen: hän löi kätensä yhteen ja kiiruhti luokseni tukemaan minua. Se oli viimeinen, mikä jäi muistooni…
Muistan sitten löytäneeni itseni vuoteelta! Jälkeenpäin Helena kertoi minulle, että hän talonmiehen kanssa, joka juuri toi meille ruokaa, kantoi minut sohvalle. Minä havahduin useampia kertoja ja joka kerta näin Helenan huolestuneena ja säälivänä kumartuneena puoleeni. Mutta tuon kaiken minä muistan kuni unessa, kuni sumun läpi, ja tyttö paran hellä kuva väikkyi silmissäni keskellä horrosaikaani, väikkyi kuni ilmestys, kuni ihana taulu; hän antoi minulle juoda, kohensi minua vuoteella, tahi istui luonani suruisena, pelokkaana ja silitteli hienoisilla sormillansa tukkaani. Kerran muistan hänen painaneen hiljaisen suutelon kasvoilleni. Toisella kertaa, yöllä äkkiä herättyäni, näin sohvani viereen siirretyllä pöydällä palavan kynttilän valossa, että Helena oli kuukistanut kasvonsa tyynylleni ja pelokkaana nukkui, vaaleat huulensa puoliksi avoinna ja kämmen painettuna lämpöistä poskea vasten. Mutta täydelleen heräsin vasta varhain aamulla. Kynttilä oli palanut loppuun; kirkas jo sarastavan ruskon punanen säde leikki seinällä. Helena istui pöydän edessä tuolilla ja, väsynyt päänsä vasenta kättänsä vasten, joka nojasi pöytään, nukkui sikeästi ja, kuten muistan, minä ihailin hänen lapsellisia kasvojansa, joilla unessakin oli jokin lapselle tavaton huolen ilme ja outo, sairaloinen sulous; silmäripsensä olivat pitkät ja suorat, poskensa, kalpeat ja laihat, olivat sysimustain hiusten ympäröimät, jotka valuivat alas tiheinä ja raskaina sekä olivat huolimattomasti kiinni solmitut syrjään. Hänen toinen kätensä lepäsi tyynylläni. Minä hyvin hiljaa suutelin hänen laihaa kättänsä, eikä tyttö parka herännytkään, näytti vain niinkuin jonkinlainen hymy olisi hetkiseksi ilmaantunut hänen vaaleille huulillensa. Minä katsoin, katsoin häneen ja hiljaa vaivuin rauhalliseen, virvoittavaan uneen. Tällä kertaa nukuin minä miltei puolipäivään. Herättyäni tunsin itseni melkein terveeksi. Jäsenissäni tuntuva raukeus ja raskaus vain todisti äskeistä tautiani. Tämmöisiä äkillisiä hermokohtauksia oli minulla ollut ennenkin; minä tunsin ne hyvin. Tauti tavallisesti meni ohi melkein kokonansa vuorokaudessa, mikä muuten ei estänyt sitä tällä ajalla vaikuttamasta ankarasti ja jyrkästi.
Päivä oli melkein puolessa. Ensimäinen, minkä huomasin, olivat nurkkaan nauhaan virutetut uutimet, jotka olin eilen ostanut. Helena oli järjestellyt ja rajoittanut itselleen eri nurkan kamarissa. Hän istui uunin edessä ja keitti teetä. Huomattuansa, että olin herännyt, hymyili hän iloisesti ja heti tuli luokseni.
— Ystäväiseni, sanoin hänelle, tarttuen hänen käteensä, — sinä olet koko yön minua vartioinut. Minä en tietänytkään, että sinä olet niin hyvä.