— Mistäpäs te tiedätte, että minä teitä vartioin; kenties minä koko yön nukuin? kysäsi hän, katsoen minuun hyväsydämmellisellä ja kainolla veitikkamaisuudella sekä samalla punastuen sanojensa johdosta.
— Minä useasti heräsin ja näin kaikki. Sinä nukuit vasta vähän ennen aamun tuloa…
— Tahdotteko teetä? keskeytti hän, ikäänkuin olisi tuntenut tukaluutta tuon puheen pitkittämisestä, kuten kaikki kunnialliset ja ankaran rehelliset sydämmet tuntevat, kun heistä kehumalla puhutaan.
— Tahdon, vastasin minä. — Söitköhän sinä eilen päivällistä?
— En syönyt päivällistä, mutta illallisen. Talonmies toi ruoan. Mutta älkääpä te puhelko, maatkaa rauhassa: te ette ole vielä kokonaan terve, lisäsi hän, tuoden minulle teetä ja istuutuen luokseni vuoteelle.
— Vai maatkaa! Mutta voihan hämäriin asti maata, ja sitten täytyy lähteä ulos. Välttämättömästi täytyy, Leenaseni.
— Vai oikein täytyy! Kenenkä luo te menette? Ettekö vaan eilisen vieraan luo?
— Ei, en mene hänen luoksensa.
— Kas, sepä hyvä, ettette mene hänen luokseen. Hän se teidät eilen teki rauhattomaksi. Siis hänen tyttärensä luo?
— Ja mistä sinä tiedät hänen tyttärestänsä?