— Minä eilen kuulin kaikki, sanoi hän katsoen maahan. Kasvonsa synkistyivät. Kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn silmien yli.
— Hän on paha ukko, lisäsi Helena.
— Tunnetko sinä hänet? Päinvastoin, hän on hyvin hyvä ihminen.
— Ei, ei, hän on paha, minä kuulin, sanoi tyttönen taas innolla.
— Ja mitäpäs sinä sitten kuulit?
— Hän ei tahdo omalle tyttärellensä antaa anteeksi…
— Mutta hän rakastaa tytärtänsä. Tytär on tehnyt pahasti isäänsä kohtaan, mutta isä kuitenkin huolehtii hänestä, kärsii hänen tähtensä.
— Mutta miksikä hän ei anna anteeksi? Nyt jos hän antaisikin anteeksi, ei tyttären tarvitsisi mennä hänen luoksensa.
— Kuinka niin? Minkä tähden?
— Sen tähden, ettei hän ansaitse, että tytär rakastaisi häntä, lausui tyttönen innolla. — Menköön hän isältänsä ijäksi pois ja ennemmin kerjätköön, ja ukko nähköön, että tytär kerjää ja kärsii.