— Ei ole käynyt, kuiskasi hän minulle salaperäisesti.
Astuimme Natashan kamariin. Siellä ei näkynyt minkäänlaisia valmistuksia; kaikki oli entisellään. Mutta hänellähän olikin aina niin puhdasta ja miellyttävää, ettei ollut mitään korjaamistakaan. Natasha tuli ovelle vastaamme. Minua hämmästytti hänen sairaloinen laihuutensa ja kasvojensa tavaton kalpeus, vaikka nyt hetkiseksi puna nousikin hänen kalman kalpeille poskilleen. Silmänsä hehkuivat kuni kuumetautisen. — Ääneti ja hätäisenä ojensi hän ruhtinaalle kätensä, huomattavasti hätääntyen ja kiirehtien. Minuun ei Natasha katsahtanutkaan. Minä seisoin ääneti ja odotin.
— Kas, tässä minäkin! virkkoi ruhtinas ystävällisesti ja iloisesti. — Ei ole kuin muutama tunti kulunut, kun matkalta palasin… Koko tällä ajalla ette te mennyt mielestäni (ruhtinas suuteli hellästi Natashan kättä); ja kuinka paljon minä teitä ajattelinkaan! Kuinka paljon päätin teille sanoa, kertoa… No, saammehan vielä niistä puhella! Ensiksi, minun tuulihattuni, jota, kuten näen, ei vielä täällä ole…
— Suokaa anteeksi, ruhtinas, keskeytti hänet Natasha punastuen ja hämillään, — minun täytyy sanoa pari sanaa Ivan Petrovitshille. Vanja, lähde — pari sanaa…
Hän otti minua kädestä ja vei uutimien taa.
— Vanja, sanoi Natasha kuiskaten, johtaen minut perimpään nurkkaan, — voitko sinä antaa minulle anteeksi, vai et?
— Natasha, älä turhia, mitä tuosta!
— Ei, ei, Vanja, sinä olet liian usein ja liian paljon minulle anteeksi antanut, mutta onhan rajansa kaikella kärsivällisyydellä. Sinä et koskaan lakkaa minua rakastamasta, sen minä tiedän, mutta sinä sanot minua kiittämättömäksi, sillä minä olin eilen ja toissa päivänä kiittämätön sinua kohtaan, olin egoisti, ankara…
Samassa alkoi hän itkeä ja painoi kasvonsa olkaani vasten.
— Rauhoitu, Natasha, ehätin minä häntä lohduttamaan. — Minähän olin hyvin kipeä koko yön, nytkin tuskin pysyn jaloillani, siksi en päässytkään tänne eilen illalla, enkä tänään, ja sinä luulit minun suuttuneen. Armas ystäväni, enkö tietäisi, mitä nyt juuri sielussasi tapahtuu?