I.
Päivä oli jo kauan sitten mailleen mennyt, ilta tullut, kun minä heräsin pahasta painajais-unesta ja muistin nykyisyyden.
— Nelly, sanoin minä, sinä olet nyt sairas, olet kiihoittunut, ja minun tulee jättää sinut yksin, jättää kiihtyneenä itkemään. Ystäväiseni! Suo minulle anteeksi ja tiedä, että täällä löytyy niinikään eräs rakastettu henkilö, joka ei ole saanut anteeksi, on onneton, solvaistu ja hyljätty. Hän odottaa nyt minua. Ja sinun kertomuksesi kuultuani minäkin haluan päästä hänen luokseen, ja siis saattaa käydä niin, että tulen kovasti sairaaksi, jos en saa tavata häntä heti, nyt juuri…
En tiedä, ymmärsikö Nelly kaiken sen, mitä hänelle puhuin. Olin kovasti liikutettu hänen kertomuksensa johdosta sekä äskeisen sairauteni vuoksi; kiiruhdin Natashan luo. Oli jo myöhäistä, kello kymmenen tienoissa, kun astuin huoneeseensa.
Portin edessä kadulla näin vaunut, jotka tunsin ruhtinaan omiksi. Natashan asuntoon oli pihalta käytävä. Astuttuani rapuille kuulin edelläni, yhtä rappukäännöstä minua ylempänä, jonkun kulkevan haparoimalla ja varovasti; arvasin, ettei hän siis tuntenut rappuja. Ajattelin ensin, että se oli ruhtinas, mutta kohta luovuin siitä ajatuksesta. Tuntematon edelläni purpatti ja kiroili ylös noustessaan, ja kiroilemisensa muuttui äänekkäämmäksi sen mukaan, kuin hän kohosi ylös rappuja. Rappuset olivatkin kaidat, likaiset, jyrkät, eikä niitä koskaan valaistu; mutta sittenkin — semmoisia kirouksia, kuin nyt kolmannesta kerroksesta kuulin, en olisi osannut aavistaakaan ruhtinaan laskettelemiksi, sehän oli kuin minkäkin rantajätkän kiroilemista. Kolmannessa kerroksessa oli kumminkin jo hiukan valoisampi, sillä Natashan oven vieressä paloi tuli pikkuisessa lyhdyssä. Saavutin tuntemattoman kiroilijan juuri, kun hän oli päässyt oven taa, ja kuvitelkaapa hämmästystäni, kun näin, että kiroilija sittenkin oli ruhtinas. Luulin huomanneeni, ettei hän mielellään olisi nyt tahtonut minua tavata. Ensin hän ei tuntenut minua, mutta pian muuttuivat kasvonsa ilmeet. Minuun ensin luomansa vihaa ja kiukkua ilmaiseva katseensa muuttui äkkiä ystävälliseksi ja iloiseksi, ja ollen olevinaan hyvinkin riemastunut ojensi hän minulle molemmat kätensä.
— Ah, tehän se olettekin! Ja minä kun juuri aioin langeta polvilleni ja rukoilla Jumalaa henkeni pelastukseksi. Kuulittehan, mitenkä minä kiroilin?
Ja hän alkoi nauraa mitä sydämmellisimmin. Mutta äkkiä muuttuivat kasvonsa totisiksi ja huolehtiviksi.
— Ja että Aleshakin voi sijoittaa Natalia Nikolajevnan moiseen asuntoon! sanoi ruhtinas, heiluttaen päätänsä. — Kas, juuri tämmöiset, niin nimitetyt pikku asiat ne ilmaisevatkin ihmisen. Minä pelkään Aleshan suhteen. Hän on lempeämielinen, hänellä on jalo sydän, mutta tässä on teille yksi esimerkki: rakastaa mielettömästi, mutta sittenkin sijoittaa sen, jota rakastaa, moiseen koppiin. Vieläpä minä kuulin, ettei toisinaan ollut leipääkään, lisäsi hän kuiskaten, etsien ovikellon soittolangan vedintä. — Päätäni pakottaa, kun ajattelen poikani tulevaisuutta, mutta pääasiallisesti, Anna Nikolajevnan tulevaisuutta, kun hän tulee poikani vaimoksi.
Näytti niinkuin ruhtinas olisi erehdyksestä sanonut väärän nimen ja, harmissaan siitä, kun ei löytänyt ovikellon vedintä, ei edes huomannutkaan erehdystään. Ja turhaan hän ovikelloa etsi, sillä sitä ei ollut ensinkään. Tartuin ovirautaan ja nykäsin ovea, jonka samassa Mavra aukaisi hämmästyneenä tulostamme. Pienestä eteisestä lautaseinällä eroitetussa keittiössä näin Mavran valmistukset; siellä oli kaikki muuttunut, kaikkialla vallitsi puhtaus ja järjestys; uunissa paloi tuli, pöydällä seisoi jokin uusi astia. Kaikesta päättäen oli meitä odotettu. Mavra kiiruhti auttamaan riisuessamme päällysnuttujamme.
— Onko Alesha täällä? kysäsin minä Mavralta.