— Miksi äitisi tuli tänne? Ainoastaanko vain isänsä luo?
— En tiedä, Mutta sielläpä oli meidän hyvä elää! ja Nellyn silmät oikein loistivat. — Äiti eli yksinään minun kanssani. Hänellä oli eräs ystävä, hyvä, kuten tekin… Hän tunsi äitini jo täällä. Mutta hän kuoli siellä ja äitini palasi tänne…
— Hänen muassaanko äitisi lähtikin vaarisi luota?
— Ei. Äiti läksi vaarin luota toisen kanssa, mutta tuo hylkäsikin hänet…
— Kenenkä kanssa, Nelly!
Nelly katsahti minuun eikä vastannut mitään. Hän nähtävästi tiesi, kenenkä kanssa hänen äitinsä läksi ja myöskin kuka luultavasti oli hänen isänsä. Nellyn oli vaikeata minullekaan mainita hänen nimeänsä.
En tahtonut vaivata häntä kysymyksilläni. Luonteensa oli kummallinen, hermostunut ja tulinen, vaikka hän koettikin tulisuuttaan hillitä, miellyttävä, mutta ylpeä ja umpimielinen. Ja vaikka hän rakastikin minua koko sydämmellään, rakasti puhtaimmalla rakkaudella ja melkein yhtä paljon kuin äitiänsä, jonka muiston hän oli sydämmensä sisinpään kätkenyt, oli hän kuitenkin koko tuttavuutemme ajalla harvoin minulle avomielinen, hyvin harvoin suostui minulle kertomaan entisyydestään, vaan päinvastoin oli juro ja salamyhkäinen. Mutta nyt hän kertoi minulle kaikki kärsimänsä tuskat, itki ja tuskalla muisteli piinallista entisyyttänsä, enkä minä voi koskaan unohtaa tuota kauheata kertomusta. Tahdon tuonnempana kertoa hänen historiansa…
Se historia oli kauhea; se oli historia hyljätystä naisesta, jonka onni oli mennyttä; naisesta, joka oli sairas, kiusattu ja kaikkien hylkäämä; naisesta, jonka oli hyljännyt sekin ainoa olento, johon hän vielä saattoi luottaa — oma isänsä, jota vastaan hän jolloinkin oli rikkonut ja joka sitten ylivoimaisten kärsimyksien ja solvauksien vuoksi oli menettänyt ymmärryksensä. Se on naisen historia, naisen, joka saatettiin epätoivon partaalle; joka tyttärensä kanssa, jota hän piti vielä pienenä lapsena, käyskenteli Pietarin kylmillä, likaisilla kaduilla ja anoi almua; naisen, joka sitten kuukausmääriä kellarikerroksessa taistelee kuoleman kanssa ja jolle isänsä kieltäytyy anteeksi antamasta hänen viimeiseen hengenvetoonsa asti, ja kun isä viimeisellä hetkellä katuu ankaruuttansa ja kiiruhtaa tyttärensä luo hänelle anteeksi antaakseen, löytääkin, ei enää häntä, jota on maailmassa yli kaiken rakastanut, vaan hänen kylmän, elottoman ruumiinsa. Se on kummallinen kertomus niistä salaperäisistä, jopa vaikeasti ymmärrettävistä suhteista, jotka vallitsevat järkensä valon kadottaneen vaarin ja hänen tyttärentyttärensä välillä, lapsen, joka jo ymmärsi hänet, joka, niin lapsi kuin olikin, ymmärsi paljon semmoista, jota usea huoletonta ja yltäkylläistä elämää viettävä ei vuosimäärissä kehity käsittämään. Se on synkkä historia, yksi niistä monista synkistä ja tuskia tuottavista historioista, jommoisia niin usein ja niin huomaamatta, melkeinpä salaperäisesti, eletään synkän taivaan alla Pietarissa, tämän suurkaupungin hämäräperäisissä, tuntemattomissa luolissa, järjettömän elämän riehunnan, tylsän egoismin yhteentörmäävien pyyteitten, julman tapain turmeluksen ja salaisten rikosten seassa, keskellä kaiken tämän elämän mielettömyyttä ja helvetillistä riehuntaa.
Tuon historian tahdon vasta tuonnempana kertoa.