— Enhän minä silloin ollut syntynytkään. Äitini oli jo ennen minun syntymistäni lähtenyt vaarin luota.
— Kenenkä kanssa hän läksi?
— En tiedä, vastasi Nelly hiljaa ja ikäänkuin miettien. — Hän matkusti ulkomaille, ja siellä minä synnyinkin.
— Ulkomaillako? Missä?
— Sveitsissä. Minä olen ollut kaikkialla, olin Italiassa, Pariisissa.
Minä kummastelin sitä.
— Ja sinä sen muistat, Nelly?
— Useita seikkoja muistan.
— Kuinkas sinä osaat venättä niin hyvin, Nelly?
— Vielä ulkomailla ollessamme opetti äitini minulle venättä. Hän oli venäläinen, sillä hänen äitinsä oli venäläinen, mutta vaari oli englantilainen, mutta hänkin jo aivan kuin venäläinen. Ja sitten kun minä ja äitini, puolitoista vuotta sitten, tulimme tänne, opin minä venäjänkielen täydellisesti. Äiti oli jo silloin kipeä. Sitten me tulimme yhä köyhemmiksi. Äiti aina vaan itki. Alussa hän kauan aikaa etsi täällä Pietarissa vaaria ja yhä vain puhui, että hän on tehnyt vaarille pahasti; aina vain itki… Hyvin katkerasti aina itki! Mutta kun hän sai tietää, että vaari on köyhä, alkoi hän vielä enemmän itkeä. Äiti kirjoitti hänelle usein kirjeitä, mutta vaari ei vastannut koskaan.