— Näin kävi kaikki, kunnes äitini kuoli, jatkoi hän. — Sitten tuli hän kaikkinensa aivan kuin höperöksi.
— Hän siis kovin rakasti äitiäsi? Miksikä he eivät asuneet yhdessä?
— Ei, hän ei rakastanut… Hän oli paha, eikä antanut anteeksi, niinkuin eilinenkin paha ukko, lausui Nelly hiljaa, melkein kuiskaamalla ja vaaleten yhä enemmän ja enemmän.
Minä tunsin värähdyksen ruumiissani. — Kokonaisen romaanin juoni samassa välähti sieluni silmien eteen. Tuo köyhä vaimo, tehden kuolemata ruumisarkkujen valmistajan huoneessa kellarikerroksessa, hänen orpo tyttönsä, joka silloin tällöin käy katsomassa vaaria, joka on kironnut hänen äitinsä; järkensä menettänyt vanhus, kuolevana ravintolassa heti koiransa kuoltua…!
— Asorkahan oli ennen ollut äidin koira, sanoi äkkiä Nelly, hymyillen jonkin muistelman johdosta. — Vaari ennen rakasti kovin äitiäni, ja kun äitini läksi pois vaarin luota jäi Asorka vaarin luoksi. Senpä vuoksi vaari rakastikin Asorkaa… Äidilleni ei hän antanut anteeksi, mutta kun koira kuoli, kuoli vaari itsekin, lisäsi Nelly ankarana, ja hymy katosi hänen kasvoiltansa.
— Nelly, mikä oli vaarisi ennen ollut? kysäsin hetkisen odotettuani.
— Hän oli ennen rikas… Minä en tiedä, mikä hän oli, lausui Nelly. — Hänellä oli jonkinlainen tehdas… Niin puhui minulle äitini. Hän alussa ajatteli, että minä olen vielä pieni, eikä kaikkea minulle puhunut. Aina silloin vain suutelee minua ja sanoo: kaikki tulet tietämään, kun tulee aika, saat tietää kaikki, tyttö raukkani, onneton tyttöni! Yhä minua raukaksi ja onnettomaksi nimitti. Ja toisinaan yöllä, luullen, että minä nukun (minäpä tahallani en nukkunut, olin vain nukkuvinani), hän vain itkee tähteni, suutelee minua ja sanoo: tyttö raukkani, onneton lapseni!
— Mihin tautiin äitisi kuoli?
— Keuhkotautiin; nyt on siitä jo kuusi viikkoa.
— Muistatko sinä sitä, kun vaarisi oli rikas?