— Te kävitte täällä tiistaina myöhään illalla; seuraavana aamuna pistäytyi hän täällä puoleksi tunniksi, ja siitä saakka minä en ole kertaakaan häntä nähnyt.
— No mutta tämähän on uskomatonta! (ruhtinas kummasteli yhä enemmän). Ja minä kun luulin, ettei hän jouda luotanne minnekään. Anteeksi, tämä on niin kummallista … suorastaan uskomatonta!
— Ja kuitenkin totta, ja kuinka harmillista: minä kun juuri odotin teitä, luulin teiltä saavani tietää, missä Alesha on.
— Ah, Jumalani! Hänhän tuossa paikassa tulee tänne! Mutta se, mitä te minulle kerroitte, hämmästytti minua siinä määrin, että minä … täytyypä minun tunnustaa, minä olin valmis odottamaan häneltä kaikkea muuta, mutta tätä … tätä!
— Kuinka, te kummastelette! Ja minä kun luulin, että te ette ollenkaan kummeksisi, vaan päinvastoin jo edeltäkäsin tiesitte, että juuri niin tulee tapahtumaan.
— Tiesin! Minä? Minä vakuutan teille, Natalia Nikolajevna, että näin häntä vain minutin aikaa tänään enkä muilta keltään hänestä kysellyt; ja minusta tuntuu oudolta, että te ikäänkuin ette uskoisi sanojani, pitkitti ruhtinas katsellen meitä kumpaakin.
— Herra varjelkoon, ehätti Natasha sanomaan, — olen täysin vakuutettu, että te puhuitte totta.
Ja Natasha nauroi taaskin, nauroi ruhtinaalle vasten kasvoja, ja nauru näkyi kipeästi koskeneen ruhtinaaseen.
— Selittäkää tarkoituksenne, sanoi ruhtinas hämillään.
— Eihän siinä ole mitään selitettävää. Minä puhun täysin selvästi. Tiedättehän, mimmoinen huikenteleva ja muistamaton Alesha on. Ja nyt, kun hän sai täyden vapauden, hän mieltyikin huvitteleimaan.