— Niin.
— Jos on niin, täyttäkää minun pyyntöni.
— Sen vakuutan jo edeltäkäsin.
— Kas, tämä on pyyntöni: älkää ainoallakaan sanalla, älkää ainoallakaan viittauksella muistuttamalla minusta häiritkö Aleshaa, ei tänään, eikä huomenna. Ei ainoatakaan moitteen sanaa siitä, että hän unohti minut; ei ainoatakaan nuhdetta tai kehoitusta. Minä nimenomaan tahdon kohdella häntä niin, ikäänkuin meidän välillämme ei olisi mitään tapahtunut, ettei hän mitään voisi huomatakaan. Minä haluan niin. Lupaatteko sen minulle?
— Aivan mielelläni, vastasi ruhtinas, — ja suokaa minun lisätä täydestä sydämmestäni, että minä harvoin tapasin kaltaistanne oikeata ja selvää katsantokantaa moisissa asioissa… Mutta eiköhän Aleshakin ole siinä.
Eteisestä todellakin kuului ääniä. Natasha vavahti ja tuntui valmistauvan jotakin varten. Ruhtinas istui totisena ja odotti, mitä oli tuleva; hän seurasi katseillaan tarkkaan Natashaa. Ovi aukeni ja huoneeseen hyökkäsi Alesha.
II.
Hän todella hyökkäsi sisään loistavin kasvoin, iloisena, riemuitsevana. Selvään näkyi, että hän oli viimeiset neljä päivää viettänyt ilossa ja onnessa. Häneen ikäänkuin olisi ollut kirjoitettu, että hän halusi meille jotain ilmoittaa.
— Tässä olen minäkin! huusi hän täydestä kurkusta. — Tässä se, jonka olisi pitänyt ennen muita olla täällä. Mutta heti kuulette kaikki, kaikki, kaikki! Äsken, isä, emme ehtineet paria sanaa vaihtaa, ja minun kun piti niin paljon sinulle sanoa. Hän, näes, vain parhaimpina hetkinänsä sallii minun sanoa hänelle: sinä, keskeytti Alesha, kääntyen minuun, — jumaliste, toisin ajoin kieltää sen! Ja mimmoinen taktiikki toisinaan hänellä on: itse alkaa minua nimittää te. Mutta tästä päivästä minä tahdon, että hänellä aina tulisi olemaan parhaimmat hetket, ja niin teenkin! Yleensä minä muutuin näinä neljänä päivänä kokonaan, kokonaan muutuin ja kaikki kerron teille. No, siitä sittemmin. Mutta pääasia nyt: tuossa on hän! Tuossa hän! Taasen! Natasha, kyyhkyläiseni, terve, minun enkelini! puhui Alesha, istuen Natashan viereen ja ahneesti suudellen hänen kättänsä, — — mitenkä minä sinua ikävöinkään näinä neljänä päivänä. Vaan mitäs tehdä! En voinut tulla! En saanut tilaisuutta. Minun rakkaani! Sinä ikäänkuin laihduit vähäsen, olet tullut kalpeaksi…
Riemastuneena suuteli hän Natashan käsiä, katsoi kauneilla silmillään häneen ahnaasti, ikäänkuin ei olisi voinut saada kyllikseen katsoa. Minä vilkasin Natashaan ja huomasin hänen kasvoistaan, että meillä kummallakin oli samat ajatukset: Alesha oli aivan syytön. Ja milloinpa, mitenkä tämä viaton voisikaan tulla syylliseksi? Heleä puna nousi äkkiä Natashan kalpeille poskille, ikäänkuin kaikki veri, joka oli kokoontunut hänen sydämmeensä, olisi äkkiä hyökännyt päähän. Hänen silmänsä säkenöivät ja hän katsahti ylpeästi ruhtinaaseen.