— Mitenkä Natalia Nikolajevna voipi? Onko hän kotona? kysyin minä huolestuneelta Anna Andrejevnalta.
— Kotona on, isäseni, kotona, vastasi hän, ja kuten olin huomaavinani, jotenkin vastenmielisesti. — Heti tulee hän itsekin tänne. Kaikkeapas! Kolme viikkoa olla näkemättä! Ja kuinka hän lienee muuttunut niin kummalliseksi — et mitenkään voi arvata häntä — tervekö, kipeäkö, Jumal' hänet ties!
Ja hän arasti katsahti mieheensä.
— Niin minäkö? Ei häntä vaivaa mikään, vastasi Nikolai Sergeitsh haluttomasti ja jyrkästi, — tietysti hän on terve. Niin vaan, tyttö on varttunut, eikä ole enää lapsi, siinä kaikki. Ken heitä arvaa noita tyttöjen suruja ja juonitteluja!
— No, älähän toki, juonittelujako! liitti heti Anna Andrejevna loukkaantuneella äänellä.
Ukko vaikeni ja rummutteli sormillaan pöytään. "Jumalani, jokohan heidän välillään on jotain tapahtunut", ajattelin minä pelolla.
— No, mitä, mitenkäs siellä teillä? alkoi ukko taas. - Vieläkö B. yhä kirjoittaa arvosteluja?
— Niin, kirjoittaa kyllä, vastasin minä.
— Ah, Vanja, Vanja! lisäsi hän, viitaten kädellään: — Mitä tässä nyt arvostelut!
Ovi aukeni ja Natasha astui kamariin.