Niin, se oli melkein tarkalleen vuoden kuluttua! Syyskuun kirkkaana päivänä, illan lähestyessä, astuin vanhusten luo sairaana, masentuneella mielellä, ja melkein tainnuksissa laskeusin tuolille, niin että he minut nähtyään, oikein säikähtivät. Mutta ei sen vuoksi siitä päätäni pyöryttänyt ja sydämeni surrut niin, että minä kymmenenkin kertaa olin lähestynyt heidän oveaan ja kymmenen kertaa kääntynyt taas takaisin, ennenkuin astuin sisään, — ei sen vuoksi, etten onnistunut urallani ja ettei ollut minulla vielä rahaa, ei kuuluisuutta; ei sen vuoksi, etten ole vielä mikään "lähetystön virkamies" ja pitkältä olikin siihen, että minut lähetettäisiin Italiaan terveyttäni parantamaan; mutta sen tähden, että voi elää kymmenen vuotta yhdessä vuodessa, ja elipä kymmenen ajastaikaa tänä vuonna minun Natashanikin. Äärettömyys pääsi meidän välillemme. Muistan, kuinka siinä nyt istuin ukon edessä, vaikenin ja murjoelin hajamielisenä hattuni jo muutenkin murjoutuneita reunoja; istuin ja odotin neuvottomana, milloin tulisi Natasha. Viheliäinen oli vaatetukseni ja huonosti se minulle sopikin; kasvoni olivat kalvenneet, laihtuneet, kellastuneet, — enkä vieläkään ollut läheskään runoilijan näköinen, ei silmissäni kumminkaan ollut mitään suurta, josta muinoin niin paljon tuo hyvä Nikolai Sergeitsh huolehti. Mummo katseli minua teeskentelemättömällä, vieläpä kovin hätäilevälläkin säälillä, mutta itsekseen kai ajatteli:
"Ja tuollainen oli jo vähältä tulla Natashan sulhaiseksi, Herra varjelkoon ja armahtakoon!"
— Ettekö, Ivan Petrovitsh, huoli teetä? (Teekeittiö kiehui pöydällä.) — Ja mitenkä, ystäväiseni, jaksatte? Tehän näytätte kaikkinensa sairaalta, kysäsi hän minulta valittavalla äänellä, kuten muistelen.
Ja hyvin hyvästi muistan: minulle hän puhuu, mutta, katseessaan ilmenee toinen huoli, sama huoli, joka varjosi hänen miestänsäkin, jonka alaisena hänkin istui jäähtyvän teensä ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Minä tiesin, että heitä nykyään kovin huolestutti riita-asia ruhtinas Valkovskin kanssa; asia oli saanut huonon käänteen, tiesin, että olivat saaneet vielä uutta mieliharmia, joka saattoi Nikolai Sergeitshin vuoteeseen. Nuori ruhtinas, jonka tähden koko tuo riitajuttu sai alkunsa, noin viisi kuukautta sitten sai tilaisuuden käydä Ichmenevien luona. Ukko, joka rakasti hyvää Aleshaansa kuni omaa poikaansa, muistellen häntä, melkein joka päivä vastaanotti hänet ilolla. Anna Andrejevna muisti Vasiljevskin olot ja hyrähti itkuun. Alesha alkoi, isästään salaa, käydä heillä aina useammin ja useammin; rehellinen, suora, avosydäminen Nikolai Sergeitsh harmistuneena heitti kaiken varovaisuuden. Jalossa ylevyydessään ei hän tahtonut ajatellakaan sitä, mitä ruhtinas on sanova, kun saa tietää, että hänen poikansa on taas käynyt Ichmenevien luona, ja mielessään halveksi hän ruhtinaan kaikkia mielettömiä epäilyjä. Mutta ukko ei tietänyt, riittääkö hänellä voimia uusia häväistyksiä kestämään.
Nuori ruhtinas alkoi käydä heillä melkein joka päivä. Vanhukset olivat iloisia hänen seurassaan. Kaiket illat ja kauvas yli puoliyön istui hän heillä. Tietysti isä viimein sai tuon kaiken tietää. Syntyi mitä ilettävimpiä juoruja. Ruhtinas solvasi Nikolai Sergeitshia hävyttömimmällä kirjeellä, samanlaisella nytkin, kuten tuonnoin ennen, ja poikansa hän kielsi käymästä Ichmenevillä. Tuo kaikki oli tapahtunut pari viikkoa ennen heille menoani. Ukko alkoi ankarasti surra. Kuinka! Hänen Natashansa, tuo viattomin, jaloin, sekoitetaanko hänet taas tuohon likaiseen valheeseen, tuohon halpamaisuuteen! Hänen nimeänsä jo ennenkin häväistyksellä heitä sortava ihminen mainitsi… Ja tämäkö kaikki jättää kostamatta! Ensi päivinä joutui hän harmista vuoteenomaksi. Tuon kaiken minä tiesin. Koko asian sain tarkalleen tietää, vaikken minä, sairaana ja masennettuna, näinä viimeisinä kolmena viikkona käynyt heillä, vaan makasin huoneessani. Mutta minä vielä tiesin … ei! Silloin vielä minä vasta aavistin, tiesin enkä uskonut, että heillä, paitsi tuota seikkaa, nyt on vielä jotain, joka enimmin saattaa heidät levottomiksi, ja rasittava suru sydämessäni tarkastelin heitä. Niin, minä kärsin paljon; minä pelkäsin arvata, pelkäsin uskoa ja kaikin voimin halusin poistaa onnetonta hetkeä. Ja kumminkin minä tulin vaan sen hetken tähden. Ikäänkuin jokin tuntematon voima veti minua heille tänä iltana!
— Niin, Vanja, aivankuin havahtuen, kysäsi äkkiään ukko: — etköhän sinä ollut kipeänä? Miksi niin kauvan olit käymättä? Minunhan on syy: jo kauvan aikaa tahdoin käydä sinua katsomassa, mutta aina jäi niin…
Ja hän uudestaan vaipui mietteisiinsä.
— Minä olin kipeänä, vastasin.
— Hm! Kipeänä, sanoi hän jonkun minutin kuluttua. — Sepä se, kipeänä! Sanoinhan minä silloin, varoitin — et totellut! Hm! Ei, Vanja, veliseni: runotar on sen ilmosen ikänsä vinnillä nälkäisenä istunut ja jääkin sinne istumaan, niin, niin!
Niin, ukko ei ollut hyvällä tuulella. Jos hänellä ei olisi ollut haavaa omassa sydämmessään, ei hän olisi puhellut minulle nälkäisestä runottaresta. Minä tarkastelin hänen kasvojansa — ne olivat kellastuneet, silmissään näkyi jonkinlainen epäröiminen, jonkinlainen epätietoinen ajatus, jota ratkaistakseen ei hänellä ollut voimia. Hän oli hyvin pahalla päällä ja tavattoman ärtyisä. Vaimonsa katseli häneen rauhatonna ja pudisteli päätään. Kun ukko kerran kääntyi pois päin, viittasi hän salaa ukkoon.