Ruhtinas istui ääneti ja ivallisesti; hymyillen katsoi Aleshaan. Saattoi luulla hänen olevan iloissaan siitä, että poikansa todistaa oman kevytmielisyytensä ja tyhmyytensä. Tarkastin ruhtinasta pitkin iltaa ja sain täyden vakuuden siitä, ettei hän ollenkaan rakasta poikaansa, vaikka puhuttiinkin hänen mitä hellimmin poikaansa rakastavan.
— Täältä lähdettyäni ajoin Katjan luo, pitkitti Alesha kertomustaan. — Minä jo sanoin, että vasta sinä aamuna opimme täydelleen tuntemaan toisemme, ja se tapahtuikin jotenkin kummallisesti … enpä oikein muistakaan… Joitakin helliä sanoja, joitakin tunnekokemuksia, suoraan ilmaistuja ajatuksia ja me — olimme tulleet tutuiksi koko elinajaksi. Natasha, sinun tulee oppia tuntemaan hänet! Entäs, mitenkä hän kertoi ja selitti sinusta! Kuinka innokkaasti todisti, minkämoisen aarteen olen saanut, saatuani sinut! Vähin erin selitti hän minulle omat aatteensa ja käsityksensä elämästä; kuinka vakava ja innostunut neito hän onkaan! Hän puhui velvollisuudestamme, tarkoituksestamme, siitä, että meidän jokaisen tulee palvella ihmiskuntaa, ja kun me vihdoin viisi- tai kuusituntisen keskustelumme jälkeen jouduimme kumpikin samaan lopputulokseen, lopetimme keskustelumme siten, että vannoimme toisillemme ikuista ystävyyttä sekä että koko elämämme ajan tulemme yhdessä toimimaan!
— Missä toimessa? kysyi ihmeissään ruhtinas.
— Minä olen niin kokonaan muuttunut, isä, että tämän kaiken tietysti täytyy sinua kummastuttaa; vieläpä edeltäkäsin jo aavistan kaikki sinun vastaväitteesi, vastasi Alesha juhlallisesti. — Te kaikki olette käytännöllisiä ihmisiä, teillä on niin paljon elämän varrelta saatuja sääntöjä, totisia, ankaroita; kaikkea uutta, kaikkea nuorta, verestä, te katsotte epäilevästi, vihaten, pilkaten. Mutta nyt minä en enää ole se, jollaiseksi minut tunsitte muutama päivä sitten. Minä olen toinen ihminen. Rohkeasti katson minä silmiin jokaista ja kaikkea maailmassa. Jos minä tiedän, että vakaumukseni on oikea, seuraan minä sitä viimeiseen äärimmäisyyteen; ja jos minä en eksy tieltä, niin olen kunniallinen ihminen. Siinä on minulle kyllin. Sanokaa sitten, mitä tahdotte, minä olen itsestäni varma.
— Ohoo! sanoi ruhtinas pilkallisesti.
Natasha katsoi meihin levottomasti. Hän pelkäsi Aleshan suhteen.
Alesha usein viehättyi puhumaan pitkältä, eikä suinkaan edukseen, ja
Natasha tiesi sen. Hän ei olisi tahtonut, että Alesha olisi tehnyt
itsensä naurettavaksi meidän kuultemme, varsinkaan ei isänsä kuullen.
— Mitä sinä nyt, Alesha! Tämähän on jo jotain filosofiaa, sanoi Natasha, — varmaankin on sinua joku neuvonut … parasta olisi jos kertoisit asiasta.
— Niinhän minä kerronkin! huudahti Alesha. — Asia on tämä: Katjalla on kaksi kaukaista sukulaista, jonkinlaisia serkkuja, Levinka ja Borinka, toinen on ylioppilas, mutta toinen vain tavallinen nuori mies. Katja seurustelee heidän kanssaan, mutta he ovatkin erinomaisia ihmisiä! Kreivittären kotona he eivät käy miltei koskaan, periaatteen vuoksi. Kun me Katjan kanssa puhelimme ihmisen tarkoituksesta, kutsumuksesta ja kaikesta siitä, mainitsi Katja heidät ja viipymättä antoi minulle heille vietäväksi kirjeen; minä heti kiiruhdin tutustumaan heihin. Sinä iltana me jo kokonaan yhdyimme mielipiteissämme. Siellä oli noin kaksitoista henkeä kaikenlaista väkeä, — ylioppilaita, upseereja, taiteilijoita; oli eräs kirjailijakin … kaikki he tuntevat teidät, Ivan Petrovitsh, se tahtoo sanoa, he ovat lukeneet teidän teoksianne ja odottavat teiltä paljon tulevaisuudessa. Niin he itse minulle sanoivat. Minä sanoin heille, että tunnen teidät ja lupasin teidät heille tutustuttaa. Kaikki he ottivat minut vastaan veljellisesti, avoimin sylin, jo heti minä sanoin heille, että kohta tulen naineeksi mieheksi; ja he pitivätkin minua naineena miehenä. He asustavat viidennessä kerroksessa, katon rajassa, kokoontuvat mahdollisimman usein, mutta pääasiallisesti keskiviikkoisin, ja aina Levinkan ja Borinkan luona. Kaikki he ovat verestä nuorisoa, kaikki he palavasti rakastavat, koko ihmiskuntaa; me kaikki puhuimme meidän nykyisyydestämme, tulevaisuudestamme, tieteistä, kirjallisuudesta; puhuimme niin kauniisti, niin suoraan, yksinkertaisesti… Siellä käy myöskin eräs kimnasisti. Kuinka he kohtelevat toisiansa, kuinka jaloja he ovat! Tähän saakka en ole muita semmoisia nähnyt! Missä minä tähän saakka kävinkään? Mitä olen nähnyt? Miten olen kasvanut. Yksin vain sinä, Natasha, puhuit minulle jotain sen tapaista. Ah, Natasha, sinun täytyy välttämättömästi tutustua heihin; Katja on jo tutustunut. He miltei jumaloimalla puhuvat Katjasta, ja Katja jo sanoikin Levinkalle ja Borinkalle, että kun hän saa käsiinsä omaisuutensa, niin hän välttämättömästi heti uhraa miljonan yhteiskunnan hyväksi.
— Ja sen miljonan käyttäjiksi varmaankin tulevat Levinka ja Borinka ja koko heidän joukkonsa? kysäsi ruhtinas.
— Ei ole totta, ei ole totta; häpeä on puhua niin, isä! huudahti innolla Alesha. — Minä aavistan sinun ajatuksesi! Mutta tuosta miljonasta meillä todella oli puhetta, ja kauan aikaa pohdittiin, kuinka se käytettäisiin. Viimein päätettiin, että ennen kaikkea yhteiskunnan valistamiseksi…