Hän läksi huoneesta paiskaten äkäisesti oven jälkeensä kiinni.
Natasha punastui ja loi minuun oudon katseen.
Kohta tuotiin teetä ja ruokaa; oli siinä lihaa, jotain kalaa, pari pulloa oivallista Jelisejevin viiniä. "Miksikähän näitä on valmistettu?" ajattelin minä.
— Kas, Vanja, mimmoinen minä olen, — sanoi Natasha mennen pöydän luo, joutuen hämilleen minunkin tähteni. — Minähän aavistin, että tänään on näin käyvä, kuten kävikin, mutta sittenkin ajattelin, että ehkä kenties ei päätykään asia niin. Alesha tulee tänne, tekee sovintoa, ja me sovimme; kaikki epäilykseni näkyvät turhiksi, minut saadaan vakuutetuksi ja … kaiken varalta minä valmistin ruokaa. Mitäs, ajattelin, pidämme puhetta, istumme…
Natasha parka! Kuinka hän punastuikaan tuota sanoessaan. Alesha riemastui ikihyväksi.
— Siinä nyt näet, Natasha! huudahti hän. — Itsekään et uskonut itseäsi; pari tuntia sitten et vielä uskonut epäilyksiäsi! Ei, tämä kaikki täytyy korjata; minä olen syypää, minä olen kaikkeen syyllinen, minäpä kaikki parannankin. Natasha, salli minun nyt heti lähteä isäni luo. Minun täytyy saada nähdä häntä; hänet on pahoitettu, on loukattu; häntä täytyy lohduttaa, minä sanon hänelle kaikki, kaikki omasta puolestani, ainoastaan omasta puolestani; sinä et tule siihen ollenkaan sekoitetuksi. Minä korjaan kaikki. Älä pahastu minulle siitä, että niin kovin tahdon hänen luoksensa ja tahdon sinut jättää. Ei sen vuoksi, vaan: minun on sääli häntä; hän todistaa itsensä syyttömäksi sinun edessäsi; saatpas nähdä… Huomenna, aamun koittaessa, olen taas täällä, olen koko päivän täällä, en mene Katjan luo.
Natasha ei pidättänyt häntä, kehoittipa itsekin, että hän lähtisi. Natasha pelkäsi kovin sitä, että Alesha käy nyt tahallaan yli voimiensa istumaan hänen luonansa kaiket päivät ja ikävystyy häneen. Hän pyysi vain, ettei Alesha puhuisi mitään hänen nimessään ja koetti iloisemmin hymyillä Aleshalle jäähyväisiksi. Alesha oli jo lähtemäisillään, mutta äkkiä lähestyi Natashaa, otti käsiinsä hänen kummankin kätensä ja istui hänen viereensä. Hän katsoi Natashaan sanomattomalla hellyydellä.
— Natasha, ystäväni, enkelini, älä ole minulle vihainen, älkäämme koskaan riidelkö. Ja lupaa minulle, että aina ja kaikessa uskot minua, minä lupaan sen sinulle. Kuules, enkelini, minä kerron nyt sinulle. Kerran me riitaannuimme sinun kanssasi, en muista, minkä vuoksi, se oli minun syyni. Me emme puhuneet toisillemme. Minä en tahtonut ensiksi anteeksi pyytää, vaikka minua kovin suretti. Minä kuljeskelin kaupungilla, harhailin kaikkialla, kävin tuttujeni luona, mutta sydän tuntui niin raskaalta, niin raskaalta… Johtuipa silloin mieleeni: entäpäs jos sinä sairastuisit ja kuolisit. Ja kun minä sitä ajattelin, jouduin minä semmoiseen epätoivoon, ikäänkuin olisin todella sinut ijäksi kadottanut. Mieleeni tuli yhä kauheampia, yhä raskaampia ajatuksia. Ja siinä minä vähin erin aloin itselleni kuvailla, että minä olin tullut haudallesi, lankesin siihen taintuneena, syleilin sitä ja tyrmistyin surusta. Minä kuvittelin itselleni, kuinka minä suutelisin tuota hautaa, kuinka kutsuisin sinua haudasta, vaikka hetkiseksi vain, ja rukoilisin Jumalalta ihmettä, että sinä vaikkapa hetkiseksi nousisit eteeni; kuvittelin, kuinka minä kiiruhtaisin sinua syleilemään, puristaisin sinut rintaani vasten, suutelisin ja, kaiketi — samassa kuolisin siitä autuudesta, että vaikka silmänräpäyksen ajan sain vielä kerran, kuten muinoin ennen, syleillä sinua. Ja kun minä tätä kuvittelin, minä äkkiä ajattelin: minä olisin valmis silmänräpäyksen ajaksi pyytämään sinua Jumalalta, ja kumminkin olit sinä kanssani kuusi kuukautta, ja näinä kuutena kuukautena kuinka monasti me riitaannuimmekaan, kuinka monta päivää olimme toisillemme mitään puhumatta! Kokonaisia päiviä olimme epäsovussa ja halveksimme onneamme, mutta nyt vain hetkiseksi kutsun sinua haudasta ja siitä hetkisestä annan mielelläni elämäni!… Kun tuota kaikkea muistelin, en voinut enää itseäni pidättää, vaan kiiruhdin pian luoksesi, mutta sinäpä jo odotit minua, ja kun me riitamme jälkeen syleilimme toisiamme, muistan, että minä vahvasti painoin sinut rintaani vastaan, ikäänkuin todellakin kadottaisin sinut, Natasha! Älkäämme milloinkaan riidelkö! Se on aina minulle niin vaikeata! Ja voiko ajatellakaan, että minä jättäisin sinut!
Natasha itki. He syleilivät hellästi toisiansa ja Alesha vielä kerran vakuutti, ettei hän koskaan hylkää Natashaa. Sitten hän kiiruhti isänsä luo. Hän oli vahvasti vakuutettu, että saa kaikki sovitetuksi, kaikki korjatuksi.
— Kaikki on lopussa! Kaikki on mennyt! sanoi Natasha puristaen kättäni. — Hän rakastaa minua, eikä koskaan lakkaa rakastamasta; mutta hän rakastaa myöskin Katjaa ja jonkun ajan kuluttua tulee rakastamaan häntä enemmän kuin minua. Mutta tuo kyykäärme, ruhtinas, ei torku, ja silloin…