— Miksikä sinä et syönyt niitä? kysäsin minä.
— En huoli niistä, vastasi hän totisena, rypistäen kulmiansa. — En minä niitä häneltä ottanutkaan; hän itse jätti ne sohvalle…
Tänään oli minulla paljon kävelemistä. Tahdoin sanoa Nellylle hyvästi.
— Onko sinun ikävä yksinäsi? kysäsin häneltä lähtiessäni huoneeseeni.
— On ja ei ole. On ikävä sen vuoksi, kun te olette kauan poissa.
Tätä sanoessaan katsahti hän minuun hellästi. Kaiken aamua oli hän katsonut minuun yhtä hellästi ja hän näytti niin iloiselta, niin lempeältä ja samalla oli hänessä jotain kainoa, jopa arkuuttakin, ikäänkuin hän olisi peljännyt jollakin tapaa tuottavansa minulle harmia, kadottavansa mieltymykseni ja … liiaksi ilmaisevansa tunteensa, ikäänkuin häveten sitä.
— Minkä vuoksi ei sinulla ole ikävä? Sanoithan, että sinulla "on ikävä sekä ei ole?" kysäsin, tahtomattanikin hymyillen hänelle, — siksi rakkaaksi ja kalliiksi oli hän minulle käynyt.
— Itsepä minä tiedän, miksi ei ole, vastasi hän myhähtäen ja jotain taas kainosteli.
Puhelimme avonaisen oven kynnyksellä. Nelly seisoi edessäni silmät maahan luotuina, pitäen toisella kädellään olkapäästäni, toisella nyppien takkini hihaa.
— Mitä, onko se salaisuus? kysäsin.