— Ei … ei ollenkaan … minä … minä aloin poissa ollessanne lukea teidän kirjaanne, lausui hän puoliääneen ja kohotettuaan minuun hellän, tutkivan katseen punastui kovasti.
— Ahaa, vai niin! Mitäs, miellyttääkö se sinua?
Tunsin neuvottomuutta kuni kirjan tekijä, jota itsellensä kiitetään, mutta minäpä olisin Jumala ties, mitä antanut, jos olisin voinut tällä hetkellä suudella häntä. Mutta jostain syystä pidin sen sopimattomana. Nelly oli vaiti.
— Miksi, miksi hän kuoli? kysäsi hän hyvin suruisen näköisenä, hätäisesti katsahdettuaan minuun ja äkkiä taas luoden katseensa alas.
— Kuka niin?
— Tuo nuori, keuhkotautinen … siinä kirjassa?
— Mitenkäs muuten, sen piti niin käydä, Nelly.
— Ei ollenkaan pitänyt käydä niin, sanoi Nelly miltei kuiskaamalla, ja äkkiä, oikullisesti, miltei vihaisesti pahastuneena ja vielä tuikeammin katsoi maahan.
Kului siten hetkisen aikaa.
— Mutta hän … no, nuo toisetpa … tyttö ja ukko, kuiskasi Nelly jatkaen, kuten näytti, vielä innokkaammin hihani nyppimistä, — tulevatko he elämään yhdessä? Eivätkö he tule köyhiksi?