— Ei, Nelly, tyttö matkustaa kauas; menee miehelään tilanomistajalle; ukko jää yksin, vastasin minä kovasti pahoillani, todellakin olin pahoillani, etten voi hänelle sanoa jotakin lohdullista.
— No, niin… Kas, vai sillä tavoin! Uh, mimmoisia!… Minä en huoli nyt enää lukeakaan!
Samassa työnsi hän vihaisesti käteni pois, kääntyi äkkiä pois minusta, meni pöydän luo ja asettui kasvot nurkkaan päin, katse maahan luotuna. Hän oli kokonaan punastunut ja hengitti säännöttömästi, aivan kuin olisi hyvin kovasti pahastunut.
— Nelly, miksikä sinä suutuit! lausuin minä, lähestyen häntä. — Eihän se kaikki ole niin, kuin on kirjoitettu, se on keksittyä; miksikäs sinä suutut! Voi sinua, sinä tunteellinen tyttö!
— En minä suuttunut, lausui hän arasti, kohottaen minuun kirkkaan, rakkautta ilmaisevan katseen; sitten äkkiä tarttui hän käteeni, painoi kasvonsa rintaani vasten ja alkoi itkeä.
Mutta samassa hän jo nauroikin — itki ja nauroi vuoroon. Minuakin sekä nauratti, että myöskin — tuntui suloiselta. Hän ei vain millään kurin tahtonut irroittaa kasvojansa minusta, ja kun minä tahdoin nostaa päänsä olastani, painoi hän yhä vahvemmin päätänsä olkaani ja nauroi yhä kovemmin.
Lopultakin päättyi tämä tunteellinen näytelmä. Sanoimme hyvästit toisillemme, minun oli kiiruhdettava. Nelly aivan punottavana ja ikäänkuin hiukan häveten, silmät tähtösinä loistaen, kiiruhti jäljissäni aina rapuille saakka ja pyysi minua palaamaan pikemmin kotiin. Minä lupasin välttämättömästi palata päivälliselle ja mahdollisesti ehkä ennemminkin.
Ensin läksin Ichmenevien luo. Kumpikin heistä sairasteli. Anna Andrejevna oli aivan sairas; Nikolai Sergeitsh istui yksikseen työhuoneessaan. Hän oli kuullut tuloni, mutta minä tiesin, ettei hän, tapansa mukaan, tule ennen, kuin neljännestunnin kuluttua antaakseen meille aikaa puhella keskenämme. En tahtonut saattaa Anna Andrejevnaa levottomaksi, siksipä koetin mahdollisuuden mukaan lievimmässä muodossa kertoa eilisillan tapahtumista, kertoen kumminkin todellisessa muodossaan. Kummakseni mummo, vaikka pahastuikin, tuntui kumminkin kummastuksetta ottavan vastaan tiedon mahdollisesta eroamisesta.
— No, isäseni, sitähän minä luulinkin, virkkoi mummo. — Kun te silloin meiltä olitte lähtenyt, mietiskelin minä kauan ja tulin siihen vakaumukseen, ettei sitä tule tapahtumaan. Emme ole ansainneet Herralta Jumalalta sitä armoa, ja onhan tuo mieskin häijy; mitä hyvää voisi häneltä odottaa. Onko se leikin asia — ottaa meiltä suotta päiten kymmenentuhatta, hän tietää hyvin, että syyttä ottaa, ja kumminkin ottaa. Viimeisen leipäpalan ottaa; Ichmenevka meiltä myydään. Natasha on oikeassa ja viisas, kun ei luota heihin. Ja tiedättekös vielä mitä, isäseni, pitkitti mummo, alentaen ääntään, — miehenipä mitä meinaa! Ihan kokonaan on noita häitä vasten. Ajatuksensa jo ilmaisee: en salli sitä, sanoo! Ensin minä luulin, että hän vain suottapäiten loruaa; ei, ihan tosissaan Kuinkapa silloin käy Natashan, kyyhkyläiseni? Kiroaahan isänsä hänen kokonaan. No, entäs tuo, Alesha, mitäs hän?
Tällä tavoin hän vielä pitkältä kyseli minulta ja, tapansa mukaan, voihki ja valitteli jokaisen vastauksen jälkeen. Tulin huomanneeksi, että hän viime aikoina näytti olevan hämmennyksissä kokonaan. Jokainen uutinen vaivasi hänen mieltänsä. Suru Natashasta järkytti hänen sekä mielensä että terveytensä.