Ukko astui sisään yönutussa ja tohvelit jalassa; hän valitti vilustumista, kumminkin katsoi hän hellästi vaimoonsa ja kaiken aikaa, minkä heillä olin, vaali vaimoansa kuni parhain lapsenpiika, katsoi hänen silmiinsä, vieläpä arkailikin häntä. Hänen katseessaan oli hyvin paljon hellyyttä. Hän oli peloissaan vaimonsa sairaudesta, tunsi kadottavansa kaiken elämänsä, jos vielä hänetkin kadottaa.
Viivyin heillä tunnin ajan. Hyvästi sanoessaan tuli ukko kanssani eteiseen ja alkoi puhua Nellystä. Ukolla oli totiset tuumat ottaa Nelly taloon tyttären sijaan. Hän alkoi kanssani neuvotella, kuinka saisi Anna Andrejevnan siihen suostumaan. Erityisellä uteliaisuudella kyseli hän minulta Nellystä, ja enkö ole hänestä jotain uutta saanut tietää. Kerroin kiireimmiten asian. Kertomukseni teki häneen vaikutuksen.
— Kyllä me vielä siitä juttelemme, sanoi hän päättävästi, — mutta nyt kunnes … no, samapa se, minä tulen sinun luoksesi, kunhan tässä vain vähäisen tulen terveemmäksi. Sitten päätämme asiasta.
Kello löi juuri kaksitoista, kun jouduin Maslobojevin luo. Suurimmaksi kummakseni ensimmäinen henkilö, jonka kohtasin, oli ruhtinas. Hän pani eteisessä päällysnuttuaan ylleen, ja Maslobojev ahkerasti hyörien auttoi häntä ja tarjosi hänelle kepin. Maslobojev oli minulle jo puhunut tuttavuudestaan ruhtinaan kanssa, mutta sittenkin tämä kohtaus kummastutti minua äärettömästi.
Ruhtinas minut huomattuaan näytti tulevan hämilleen.
— Kas, tehän se olette! huudahti hän jokseenkin innokkaasti. — Ajatelkaas, millainen yhtymys! Toisekseen, minä juuri äsken sain herra Maslobojeviltä kuulla, että te tunnette toisenne. Olen iloinen, erinomaisen iloinen, että tapasin teidät; minä nimittäin halusin nähdä teitä ja toivon mitä pikemmin pääseväni tulemaan teille; sallittehan? Minulla on teille pyyntö: auttakaa minua, selittäkää meidän nykyinen asemamme. Te varmaankin ymmärrätte, että minä puhun eilisestä… Te olette hänen ystävänsä, te olette seurannut koko asian kulkua; te voitte vaikuttaa… Kovin on sääli, etten voi kanssanne nyt jo… On asioita! Näinä päivinä ja ehkäpä hyvinkin kohta saan onnen olla luonanne. Mutta nyt.
Hän puristi oudon vahvasti kättäni, vaihtoi silmäyksen Maslobojevin kanssa ja läksi.
— Sanoppas sinä minulle Herran nimessä … aloin puhua, astuen kamariin.
— Minä en sano sinulle mitosen mitään, keskeytti minut Maslobojev, ottaen hätäisesti hattunsa ja mennen eteiseen, — asiat vaativat! Minä, veliseni, juoksen, olen myöhästynyt!…
— Sinähän itse kirjoitit minulle, että kello kaksitoista.