Tytär vaipui hänen rintaansa vasten ja piilotti kasvonsa hänen olkaansa vastaan.
— Ei mitään, ei mitään, niin vaan … en ole terve, soperti Natasha, väkisin pidättäen sisäistä, polttavaa tuskaansa.
— Siunatkoon sinua Jumala niin, kuin minä siunaan, rakkain lapseni, kallis tyttöseni! lausui isä. — Lähettäköön Hän sinulle elinajaksesi sielunrauhan ja varjelkoon sinua kaikilta murheilta. Rukoile Jumalaa, lapsueni, jotta minun syntisen rukoukseni tulisi Hänen eteensä.
— Minunkin, olkoon minunkin siunaukseni sinun kanssasi! liitti äiti kyyneltulvan silmistään vuotaessa.
— Jääkää hyvästi! kuiskasi Natasha.
Ovella hän vielä pysähtyi, vielä kerran katsahti vanhempiinsa, ikäänkuin olisi aikonut vielä jotain sanoa, mutta ei voinut ja niin läksi hän kiireesti huoneesta. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä, paha aavistus täytti mieleni.
VIII.
Hän astui ääneti, kiirehtien, pää alas painuneena, minuun katsomattakaan. Mutta päästyään kadulta rantakadulle hän äkkiä pysähtyi ja tempasi minua kädestä kiinni.
— Ahdistaa! kuiskasi hän. — Sydäntä kouristaa, tukahduttaa!
— Käänny takaisin, Natasha, huudahtin minä säikähtyneenä.