— Etkö sinä sitten näe, Vanja, että minä läksin pois ainaiseksi, erosin heistä enkä milloinkaan palaa takaisin? lausui hän, luoden minuun sanomatonta kärsimystä ilmaisevan katseen.
Sydämmeni oli lakata sykkimästä. Tätä kaikkea minä aavistin jo heille mennessäni, tämä kaikki näkyi minulle ikäänkuin sumun läpi, ehkäpä jo kauvan ennen tätä päivää näin sen tällä tavoin käyvän, mutta kumminkin sattuivat nyt sanansa minuun kuni ukkosen isku.
Astuimme murheisina rantakatua. Minä en voinut puhua; minä koetin etsiä syitä, koetin ajatella ja jouduin kokonaan ymmälle. Päätäni alkoi pyörryttää. Minusta tuntui tämä niin luonnottomalta, niin mahdottomalta.
— Syytätkö sinä minua, Vanja? sanoi hän jonkun ajan kuluttua.
— En, mutta … mutta minä en usko; se on mahdotonta!… vastasin, muistamatta, mitä puhuin.
— Ei, Vanja, niin se nyt on! Minä läksin heidän luotaan enkä tiedä, kuinka heille käy … en tiedä, kuinka käy itsellenikään!
— Menetkö hänen luoksensa, Natasha? Niinkö?
— Niin, vastasi hän.
— Mutta sehän on mahdotonta! huudahdin minä epätoivoisena.
— Tiedätkö, että se on mahdotonta. Natasha parkani! Sehän on
mielettömyyttä. Sitenhän sinä surmaat heidät sekä itsesi tuhoat!
Tiedätkö sinä sen, Natasha?
— Tiedän; vaan mitäpäs minä voisin, ei se ole minun tahdossani! sanoi hän, ja hänen sanoissaan kuului niin paljon epätoivoa, ikäänkuin hän olisi ollut matkalla kuolemanrangaistusta kärsimään.