— Kuinka niin? kysäsin minä kummissani uskomatta korviani.
— Mitä sinä nyt, Alesha? Katja, miltei huudahti lyöden kätensä yhteen.
— Niin juuri, mitäpäs ihmeellistä siinä on? Tietäähän Ivan Petrovisth. Natasha vain aina vaatii, että olisin hänen kanssaan. Hän vaikkei sitä sanoin lausukaan, niin kyllä sen huomaa, että hän sitä tahtoo.
— Etkö häpeä, etkö sinä häpeä noin puhua? sanoi Katja vihan puna kasvoillaan.
— Miksikä siitä häpeäisin? Mimmoinen sinä, Katja, todellakin olet! Minähän rakastan Natashaa enemmän, kuin hän luuleekaan, mutta jos hän rakastaisi minua oikealla tavalla, siten, kuin minä rakastan häntä, niin hän minun tähteni varmaankin oman etunsa uhraisi. Tosi on että hän itse sallii minun lähteä, mutta näenhän minä hänen kasvoiltaan, että se on hänelle raskasta, siispä minulle se on sama, vaikka ei lupaisikaan.
— Ei, tämä ei ole sanottu vain noin tuostaan, huudahti Katja, sanoen sen minulle, silmänsä vihasta säihkyen. — Sinun täytyy, Alesha, täytyy heti tunnustaa, että tämän kaiken pani mieleesi isäsi. Tänään kai sai sen päähäsi? Äläkä koetakaan minulle viekastella — minä sen kohta näen? Niinkö vai ei?
— Niin, vastasi Alesha hämillään. — Mitäpäs sitten? Hän puheli tänään kanssani lempeästi, ystävän tapaisesti, Natashaa vain yhä minulle kehui, minä oikein kummastelin sitä, sillä Natasha häntä niin kovasti loukkasi, mutta hän vain kehuu Natashaa.
— Ja te, te uskoitte sitä, sanoin minä, — te, jolle Natasha uhrasi kaikki, mitä voi uhrata, vieläpä nytkin, vieläpä tänäänkin oli hän levoton teidän tähtenne, ettei teillä olisi ikävä, ettei jokin estäisi teidän kohtaamasta Katarina Feodorovnaa! Hän itse sen sanoi minulle tänään. Ja te syyttä suotta uskotte noita isänne valheellisia uskotuksia! Ettekö te häpeä?
— Kiittämätön! Ja eipä hän milloinkaan häpeä! sanoi Katja, tehden kädellään liikkeen, niinkuin Alesha olisi ollut kokonaan mennyttä miestä.
— Mitäs te nyt todellakin! pitkitti Alesha surkealla äänellä. — Ja aina sinä, Katja, olet tuommoinen! Aina sinä ajattelet minusta vain pahaa… En puhukaan Ivan Petrovitshista! Te luulette, etten rakasta Natashaa. En minä sen vuoksi sanonut, että hän on egoisti. Minä tahdoin vaan sanoa, että hän rakastaa minua liiaksi, niin että menee jo ylimäärän, ja siitä on minulle sekä hänelle tukala olo. Isäni ei koskaan saa minua petetyksi, vaikka tahtoisikin. En antau hänelle. Että Natasha on egoisti, sitä hän ei ollenkaan sanonut sen sanan huonossa merkityksessä; ymmärsinhän minä sen. Hän, nähkääs, sanoi aivan tarkalleen siten, kuin minä äsken sanoin: että Natasha niin liian paljon, niin suuresti rakastaa minua, että se näyttää jo egoismilta, niin että siitä on minulle sekä hänelle rasitusta, mutta myöhemmin käy se minulle vielä rasittavammaksi. Mitäs, isänihän sanoi sen oikein, minua rakastaen, eikä se ollenkaan merkitse sitä, että hän soi pahaa Natashalle; päinvastoin hän osotti huomaavansa Natashan rakkauden suureksi, rajattomaksi, mahdottomuuksiin meneväksi.