— Niin, tietysti ei varmasti, keskeytti hän, — mutta miten teistä tuntuu, — sillä te olette hyvin viisas ihminen.
— Luullakseni eivät he voi tulla onnellisiksi.
— Miksikä ei?
— He eivät sovi toisilleen.
— Niin minä ajattelinkin!
Samassa hän liitti yhteen kätensä, niinkuin olisi syvä suru vallannut hänen mielensä.
— Kertokaa minulle tarkemmin. Kuulkaas: minä niin kovin mielelläni tahtoisin tavata Natashan, sillä minulla on paljon hänelle puhuttavaa ja luulen, että me voimme hänen kanssaan päättää kaikesta. Nyt minä yhäti kuvittelen mielessäni, että hänen täytynee olla hyvin viisas, vakava, totinen ja hyvin kaunis. Niinkö?
— Niin.
— Siitä minä olinkin vakuutettu. No, jos hän on semmoinen, niin mitenkä hän voi rakastua Aleshaan, moiseen pojan hulikkoon? Selittäkää minulle se; sitä minä usein mietin.
— Sitä ei voi selittää, Katarina Feodorovna; vaikeata on ymmärtää, minkä vuoksi ja miten saattaa rakastua. Alesha on lapsellinen. Mutta tiedättekö, miten voi rakastua lapseen? (Tunsin sydämmeni sulavan katsoessani häneen ja hänen silmiänsä, jotka katsoivat minuun tarkkaan, totisina ja malttamattoman tarkkaavasti). — Ja mitä enemmän Natashalta puuttuu lapsellisuutta, sanoin, — mitä vakavampi hän itse on, sitä pikemmin hän voi rakastua häneen. Alesha on totuutta harrastava, vilpitön, hyvin naivi, toisinaan ihmeellisen naivi. Kenties Natasha rakastui häneen — kuinka sen sanoisinkaan?… No, ehkäpä säälistä. Jalomielinen sydän voi rakastua säälistäkin… Muuten minä tunnen, etten minä voi teille mitään selittää, mutta minä pyydän teitä itseänne — rakastattehan te häntä?