Asetin hänelle tuon kysymyksen rohkeasti ja tunsin, etten minä tuolla kysymyksellä voi samentaa hänen kokonaan lapsellisen puhtaan sielunsa selkeyttä.
— Toden totta, en vielä tiedä, vastasi hän hiljaa, luoden silmiini kirkkaan katseensa, — mutta tuntuu, että rakastan kovin…
— No, niin, nähkääs. Mutta voitteko selittää, minkä vuoksi rakastatte?
— Hänessä ei ole valhetta, vastasi Katja mietittyään. — Kun hän katsoo suoraan silmiini ja samassa jotain puhuu minulle, niin se minua hyvin miellyttää… Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä tässä puhelen moisesta asiasta, minä olen tyttö, ja te mieshenkilö; teenkö minä nyt oikein vai en?
— Mitäs siinä olisi pahaa?
— Niin, niin. Tietysti, mitäs pahaa siinä olisi? Mutta nuo (Katja loi katseensa teekeittiön ääressä istuvaan ryhmään); nuo varmaan sanoisivat, että se on pahasti tehty. Ovatko he oikeassa vai ei?
— Ei! Ettehän sydämmessänne tunne, että teette pahoin, siispä…
— Niin minä aina teen, keskeytti hän, nähtävästi kiirehtien saadakseen mitä enimmän kanssani puhella. — Kun jostain asiasta joudun hämilleni, kysyn heti sydämmeltäni, ja jos se on rauhallinen, niin olen minäkin rauhallinen. Niin tuleekin aina tehdä. Ja sen vuoksi minä puhun kanssanne niin avomielisesti, kuin itseni kanssa puhelisin, että, ensiksi te olette oikein hyvä ihminen ja minä tunnen teidän entisen suhteenne Natashaan ennen Aleshaa, ja kuinka minä itkinkään sen kuultuani.
— Kuka on sen kertonut teille?
— Tietysti Alesha, oikein kyynelsilmin hän sen kertoi: se oli häneltä kauniisti tehty ja minua se kovin miellyttää. Minun luullakseni Alesha pitää teistä enemmän, kuin te hänestä, Ivan Petrovitsh. Ja juuri tuollaisilla hän minua miellyttää. No, ja toiseksi minä puhun teille siksi näin suoraan, kuin itseni kanssa, että te olette hyvin viisas ihminen ja voitte antaa minulle useita neuvoja ja ohjata minua.