— Se on luonnollista, vastasin, — niin tulee olla … ettekä te ole syyllinen…
— En luule; te sanotte niin siksi, kun olette niin hyvä. Minä taas ajattelen, ettei sydämmeni ole kokonaan puhdas. Jos olisi sydän puhdas, tietäisin minä, mitä tekisin. Mutta jättäkäämme se asia. Sitten sain minä kuulla enemmän heidän suhteistaan ruhtinaalta, äidiltä, Aleshalta itseltään, ja arvasin, etteivät Alesha ja Natasha ole yhdenvertaisia; nyt te vahvistatte sen luuloni. Minäpä aloinkin yhä enemmän miettiä, mitä nyt tekisin? Jos he tulevat onnettomiksi, niin onhan parasta heidän erota; sitten päätin kysyä teiltä tarkemmin kaikesta ja lähteä Natashan luo ja siellä hänen kanssaan päättää asian.
— Mitenkä te päätätte, siinä kysymys?
— Minä sanon hänelle näin: "rakastattehan te Aleshaa enemmän, kuin ketään muuta, siksi tulee teidän rakastaa hänen onneansakin enemmän, kuin mitään muuta: teidän siis tulee hänestä erota".
— Niin, mutta miltä tuntuu hänen kuulla tuota? Ja jos hän on samaa mieltä kanssanne, niin onko hänellä voimia täyttää se?
— Juuri sitä minä ajattelen yötä ja päivää ja … ja…
Samassa puhkesi hän itkemään.
— Ette voi uskoa, kuinka minä säälin Natashaa, sopersi hän itkusta vapisevin huulin.
Siihen ei ollut mitään lisäämistä. Minä vaikenin ja katsoessani häneen minuakin alkoi itkettää, vaikk'en tiennyt, miksikä oli mieleni niin hellä. Kuinka rakastettava lapsi hän olikaan! En enää kysäissyt, minkä vuoksi hän piti itsensä sopivana rakentamaan Aleshan onnen.
— Pidättehän te musiikista? kysäsi hän hiukan rauhoittuneena, yhä vielä mietiskelevänä äskeisen itkunsa vuoksi.