— Pidän, vastasin kummastellen kysymystänsä.
— Jos olisi aikaa, soittaisin teille Bethovenin kolmannen konsertin. Minä nyt soitan sitä. Siinä ovat kaikki ne tunteet … aivan samoin, niinkuin minä nyt tunnen. Niin ainakin luulen. Mutta jääköön se toiseen kertaan; nyt tulee meidän keskustella.
Nyt aloimme sommitella, kuinka hän kohtaisi Natashan ja kuinka sen asian saisi sovitetuksi. Katja sanoi, että hänen toimiaan pidetään silmällä, vaikka äitipuolensa onkin hyvä ja rakastaa häntä, mutta hän ei millään tapaa salli hänen tutustua Natalia Nikolajevnaan; siksipä hän päättikin käyttää viekkautta. Aamusin hän aina käy ajelemassa, mutta melkein aina kreivittären kanssa. Toisinaan ei kreivitär lähde, mutta lähettää sijaansa ranskattaren, joka nyt on sairas. Sattuu usein, että kreivittären päätä kivistää, ja nyt on siis odotettava siksi, kun hänen päätään alkaa kivistää. Sitä ennen saa Katja suostutetuksi ranskattaren (tämä oli vanha, seuranaisen virkaa toimittava), sillä ranskatar on oikein hyvä ihminen. Lopputulos oli se, ettei edeltäkäsin voinut mitenkään määrätä päivää, jolloin Katja voisi mennä Natashan luo.
— Natashaan te tutustutte ettekä tule sitä katumaan, sanoin minä. — Natashakin haluaa samaa, ja sen yksistään jo siitäkin syystä, jotta tietäisi, kelle hän luovuttaa Aleshan. Itse asiasta älkää olko kovin murheissanne. Aika ratkaisee sen teidän avuttannekin. Matkustattehan te maalle?
— Niin, kohta, ehkäpä jo kuukauden kuluttua, vastasi hän, — ja minä tiedän, että sitä vaatii ruhtinas.
— Mitenkä luulette, meneekö Alesha teidän muassanne?
— Juuri sitä minäkin ajattelin! sanoi hän katsoen minuun tarkkaan.
— Luuletteko hänen lähtevän?
— Niin luulen.
— Jumalani, mitä tästä kaikesta tuleekaan — en osaa arvatakaan. Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä tahdon tästä lähtien kirjoittaa teille kaikesta, tahdon kirjoittaa usein ja paljon. Nyt minä alan vaivata teitä. Tuletteko meille usein?
— En voi sanoa, Katarina Feodorovna, se riippuu asianhaaroista.
Kenties en voi tulla teille enää ensinkään.