— Tietäkääs, ystäväiseni, yksin tuo tyhmä ilta, muistattehan Natashan luona, sapetti minut kokonaan. Tosi, että hän itse oli hyvin kiltti, mutta minä läksin sieltä hirmuisen vihaisena enkä voi sitä unhottaa. Tietysti tuleehan se meidänkin aika, jopa kiireesti lähestyykin, mutta nyt ei puhuta siitä. Muun ohella minä tahdoin selittää teille, että minulla on eräs luonteen ominaisuus, jota te ette vielä tunteneet, — se on: viha kaikkia noita typeriä ja kokonaan arvottomia naivisuuksia ja paimenlauluja kohtaan; ja yksi mieluisimpia nautintojani on aina ollut, että alussa itse tekeyn samanlaiseksi, yhdyn samaan ääneen, hyväillä, rohkaista jotakuta alati nuorta Schilleriä ja sitten äkkiä kerrassaan ällistyttää hänet; nostaa äkkiä hänen edessään naamari ja riemastunut naama, vääntää irvistykseen, näyttää hänelle kieltä juuri samalla hetkellä, kun hän kaikista vähimmin odottaa moista surpriisia. Mitä? Te ette sitä ymmärrä, tuntuuko se teistä rumalta, mielettömältä, alentavalta, niinkö?
— Tietysti niin.
— Te olette suorapuheinen. Vaan minkäs sille voi, jos minua itseäni piinataan. Minäkin olen tyhmän avomielinen, mutta kun luonteeni on nyt semmoinen. Muuten minua haluttaa kertoa teille muutamia piirteitä elämästäni. Te ymmärrätte minua parhaiten, ja se on oleva hyvin huvittava. Niin, ehkä minä tänään olen ilveilijän kaltainen, mutta onhan ilveilijä avomielinen, eikö niin?
— Kuulkaas, ruhtinas, nyt on jo myöhäinen ja totta sanoen…
— Mitä? Jumalani, mikä kärsimättömyys! Ja mihinkäs on kiire? No, istutaan, jutellaan ystävyydessä, sydämmellisesti, ymmärrättehän, näin tässä viinimaljan ääressä, kuni hyvät ystävät konsanaan. Te luulette, että minä olen humalassa: ei siitä haittaa, näin on parempi. Ha, ha, haa! Todellakin, nämät ystävälliset seurustelut aina pysyvät niin kauan mielessä, ja kuinka mielellään niitä muisteleekaan. Te olette paha ihminen, Ivan Petrovitsh. Luonnostanne ette ole surkeilija, ette tuntehikas. No, mitä merkitsee teille pari kolme tuntia uhrata tämmöiselle ystävälle, kuin minä olen? Sitä paitsi koskeehan tämä asiatamme… No, voiko olla tätä ymmärtämättä? Olettehan kirjailija; teidän tulisi siunata tätä tilaisuutta. Voittehan tehdä minusta luonnekuvauksen kertomukseenne, ha, ha, haa! Jumalani, kuinka rakastettavan avomielinen minä tänään olenkaan!
Ruhtinas nähtävästi humaltui. Hänen kasvonsa muuttuivat, niille ilmaantui jokin vihainen, ilkeä ilme. Voi huomata, että hän halusi pilkata, pistää, purra, ivata. "Voihan se olla hyväksikin, että hän on humalassa, humalainen ei punnitse sanojansa" ajattelin. Mutta hänpä säilyttikin muistinsa.
— Ystäväiseni, pitkitti hän nähtävästi nauttien käytöksestänsä, — tein teille äskettäin erään tunnustuksen, kenties sopimattoman; sen, että minulle toisinaan tulee vastustamaton halu vississä tapauksessa näyttää jollekin kieltä. Tämän lapsellisen ja rehellisen avomielisyyteni vuoksi te vertasitte minut ilveilijään, ja se minua totisesti huvitti. Mutta jos te moititte minua tai kummeksitte, että olen teille nyt törkeä, ja ehkäpä myöskin säädytön, kuni raaka kylänmies, sanalla sanoen äkkiä muutin käytökseni teitä kohtaan, niin siinä suhteessa olette te kokonaan väärässä. Ensiksi minua se nyt miellyttää, toiseksi minä en ole kotonani, vaan teidän kanssanne… Se on, minä tarkoitan, että me nyt ryypiskelemme, kuten hyvät ystävät, ja kolmanneksi — minä erittäin paljon pidän oikullisuudesta. Tietäkääs, että minä oikullisuudesta vain olen ollut metafysiikko, ja filantroopi ja hellin miltei samoja aatteita, kuin tekin. Siitä tosin on jo hyvin pitkä aika, se oli nuoruuteni kultapäivinä. Muistan, miten minä silloin humaanisissa tarkoituksissa tulin tiluksilleni ja tietysti olin ikävään kuolla, ja uskotteko, mitä minulle silloin tapahtui? Ikävissäni minä aloin tutustua kaunisten neitosten kanssa… Tehän taas jo rypistätte kulmianne? O, nuori ystäväni! Mehän nyt olemme ystävällisessä seurustelussa. Aikansa on seikkailuilla, aikansa on lemmen leikeillä! Olenhan puhtaasti venäläinen luonne, väärentämätön venäläinen, oikea patriootti, rakastan elää reilusti, ja sen lisäksi täytyyhän pitää kiinni ajasta ja nauttia elämästä. Kerran kuolemme ja — mitäpä siellä enää! No, siispä minä armastelin. Muistan, eräälläkin paimenella oli mies, soma nuori mies. Tätä miestä minä ankarasti kuritin ja aioin antaa hänet sotamieheksi (entisiä vallattomuuksia, hyvä runoilijani!), mutta en antanutkaan sotamieheksi. Hän kuoli sairashuoneessani… Nähkääs, tilallani oli sairaala, siinä kaksitoista sairasvuodetta, — sairaala oli oivallisessa kunnossa; puhtaus, parkettilattiat. Nyt tosin jo kauan sitten olen sen hävittänyt, mutta silloin minä siitä ylpeilin; niin, ja miehen minä vähältä olin kuoliaaksi lyöttää vaimonsa tähden… No, miksi te taaskin murjotatte? Onko se teistä ilettävää kuulla? Saattaako se kuohuksiin teidän jalot tunteenne? No, no, rauhoittukaa! Tuo kaikki on jo ohi. Sen tein silloin, kun olin romaanimainen, halusin olla ihmiskunnan hyväntekijä, filantroopiyhdistyksen perustaa … kun satuin sellaiselle uralle. Silloin pieksätinkin. Nyt en pieksä; nyt täytyy ilvehtiä; nyt me jokainen ilvehdimme, — semmoinen aika tuli… Kaikista eniten minua nyt naurattaa tuo hupsu Ichmenev. Olen vakuutettu, että hän tunsi koko tuon pieksämishistorian … ja mitäs? Hän hyvän sydämmensä vuoksi, joka kaiketi lienee siirapista luotu, sekä sen vuoksi, että rakastui silloin minuun, vieläpä itse kiitti minua minun kuulteni, — päätti olla mitään uskomatta eikä uskonutkaan; se on, tosiasiaa ei uskonut, ja kaksitoista vuotta vankkana vuorena minua puolusti siihen asti, kun ei asia häneen itseensä koskenut. Ha, ha, haa! No, tuohan on kaikki joutavanpäivästä! Ryypätään, nuori ystäväni! Kuulkaas: rakastatteko te naisia?
En vastannut mitään. Kuuntelin vain puhettansa. Hän alotti jo toisen pullon.
— Minäpä mielelläni juttelen heistä illallispöydässä. Esittelenkö teille illallisen jälkeen erään m:lle Philiberte'n, — häh? Mitä luulette? No, mikä teille taas tuli? Tehän ette huoli katsoakaan minuun … hm!
Hän oli vaipua mietteisiinsä. Mutta äkisti hän nosti päänsä, katsahti merkitsevästi minuun ja pitkitti: