— Kuulkaas, runoilija ystäväni, minä tahdon ilmaista teille erään luonnon salaisuuden, joka nähtävästi on teille kokonaan tuntematon. Olen vakuutettu, että te tällä hetkellä sanotte minua syntipukiksi, ehkä konnaksi, siveettömyyden ja paheiden hirviöksi. Vaan kuulkaas, mitä minä teille sanon! Jos vain voisi olla mahdollista (mikä muuten ihmisluonteen mukaan ei voi olla mahdollista), jos olisi mahdollista, että meistä jokainen ilmaisisi oman sisimmän itsensä, vieläpä niin, ettei pelkäisi paljastaa, ei vain sitä, mitä hän pelkää sanoa, eikä mistään hinnasta sano ihmisille, ei vain sitä, mitä hän pelkää sanoa parhaimmille ystävillensä, mutta senkin, mitä joskus pelkää itselleenkään tunnustaa, — niin tulisi maailmaan semmoinen löyhkä, että me jok'ikinen tukehtuisimme. Juuri sen vuoksi, sulkujen välissä sanottuna, ovat hyvät olemassa nuo meidän hienon ylhäisön seuratavat ja sopivaisuussäännöt. Niissä on syvä aate, — en sano siveellinen, mutta yksinkertaisesti suojeleva, mukavuutta edistävä, joka tietysti on vielä parempi, sillä siveellisyyshän itse asiassa on samanlaista mukavuutta, se tahtoo sanoa, se on keksitty yksinomaan mukavuuden vuoksi. Siivollisuudesta sanon tuonnempana, minä nyt sotkeun puheissani, muistuttakaa minua siitä sittemmin. Päätän puheeni näin: te moititte minua vioistani, hurjistelusta, siveettömyydestä, mutta kenties minun onkin vain siinä syyni, että olen avomielisempi toisia, eikä sen enempää; etten salaa sitä, minkä muut salaavat itseltäänkin, kuten jo ennen sanoin… Siinä minä teen huonosti, mutta minä nyt niin tahdon. Mutta olkaa huoleti, lisäsi hän ivallisesti hymyillen, — minä sanoin "olen syyllinen", mutta en minä ollenkaan pyydä anteeksi… Huomatkaa myöskin: minä en tahdo saattaa teitä hämille, en kysele teiltä: eikö teillä itsellänne ole jotain semmoisia salaisuuksia, joilla voisin omia salaisuuksiani puolustaa… Minä käyttäydyn säädyllisesti ja jalosti. Yleensä minä aina käyttäydyn säädyllisesti…
— Tehän vain joutavia juttelette, sanoin minä katsoen häneen halveksien.
— Joutavia juttelen, ha, ha, haa! Sanonko, mitä te nyt ajattelette? Te ajattelette: miksikä minä toin teidät tänne ja nyt syyttä suotta ilmaisen teille salaisuuksiani? Niinkö vai ei?
— Niin?
— No sen te saatte kohta kuulla.
— Luonnollisin selitys on se, että joitte melkein kaksi pulloa ja … humalluitte.
— Se tahtoo sanoa: juovuin. Voi olla niinkin. "Humalluitte"! se kuuluu sievemmältä, kuin juopunut. O, kohteliaisuudesta kukkurillaan oleva ihminen! Mutta … emmeköhän me taaskin alkaneet torailla, vaikka puhe jo kääntyi niin hauskaan aineeseen. Niin, rakas runoilijani, jos maailmassa vielä löytyy jotain somaa ja suloista, niin on se naiset.
— Tiedättekö, ruhtinas, minä en sittenkään käsitä, miksi te juuri minut valitsitte salaisuuksienne ja lempiseikkailujenne uskotuksi.
— Hm!… Johan minä teille sanoin, että kohta saatte sen kuulla. Olkaa huoleti; no, toisekseen olkoon vaikka niinkin, tein sen ilman minkäänlaisia syitä; te olette runoilija, te ymmärrätte minut, ja johan siitä teille puhuinkin. Että saa äkkiä poistaa naamarin kasvoiltaan, saa olla kyynillinen siihen määrään, että ilmaisee sisimpänsä toiselle niin perinpohjin, ettei näe olevan vähintäkään syytä hävetä tämän edessä — siinä piilee erinomainen hekumallisuus. Kerron teille erään tarinan. Pariisissa oli hullu virkamies, hänet sittemmin pantiin hulluinhuoneeseen, kun saatiin selville, että hän oli mielipuoli. No niin, kun hän oli tullut hulluksi, niin nähkääs, mitä hän keksi itsensä huvittamiseksi: hän riisui kokonaan vaatteensa aina Aatamin pukuun asti, jätti vain kengät jalkaansa, pani yllensä leveän, kantapäihin ulettuvan levätin, kääri sen ympärillensä ja mahtavana, majesteetillisena astui kadulle. No niin, syrjästä katsot, — ihminen kuin ihminen, kävelee siinä leveässä levätissä aikansa ratoksi. Mutta kun sattui kohtaamaan jonkun jossain yksinäisessä paikassa, niin ettei ketään muita ollut lähiseutuvilla, meni hän ääneti mitä totisimman ja syvämietteisimmän näköisenä tätä vastaan, pysähtyi äkkiä tämän eteen, aukaisi levättinsä ja näytti itsensä kaikessa … siveydessään. Se kesti vain minutin ajan, sitten hän kääri levätin ympärillensä ja ääneti, väräyttämättä ainoatakaan kasvojen lihasta, kulki hämmästyksestä kivettyneen katsojan ohi mahtavasti, keveästi, kuni Hamletin haamu. Näin hän teki kaikille, miehille, naisille, lapsille — ja siinä oli koko hänen huvinsa. Nähkääs nyt, osan tämmöistä huvia voi myöskin saada ällistyttämällä jotakuta Schilleriä, näyttämällä hänelle kieltä kun hän semmoista, kaikkein vähimmin osaa odottaa. "Ällistyttää" — se on mainio sana? Sen minä luin jossain teidän nykyaikaisessa kirjallisuudessanne!
— Niin, tuohan oli mielipuoli, mutta te…