— Täydessä järjessä?
— Niin.
Ruhtinas purskahti nauruun.
— Aivan oikein puhutte, rakkaani, lisäsi hän mitä julkein ilme kasvoillaan.
— Ruhtinas, sanoin minä tulistuneena hänen julkeudestaan, — te vihaatte meitä, siinä samassa myöskin minua, ja kostatte nyt minulle kaikesta ja kaikkien puolesta. Tuon kaiken te teette mitä pikkumaisimmasta itserakkaudesta. Te olette kiukkuinen, pikkumaisuuteen saakka kiukkuinen. Olemme teitä vihastuttaneet ja, ehkäpä, kaikkein enimmän te äkäilette tuon illan tähden. Tietysti te ette saattaneet millään tavalla muuten kostaa minulle niin ankarasti, kuin tällä äärettömällä halveksumisella; te ette välitä edes tavallisesta kohteliaisuudesta, jota jokaisen ihmisen tulee toiselle osoittaa. Te haluatte osoittaa minulle selvään, ettette välitä edes hävetä, reväistessänne edessäni niin odottamatta häijyn naamarinne ja näyttäissänne itsenne semmoisessa siveettömässä kyynillisyydessä…
— Minkä vuoksi te tuon kaiken sanotte minulle? kysäsi hän ra'asti sekä katsoen minuun vihaisesti. — Tahdotteko osottaa tarkkanäköisyyttänne?
— Osottaakseni, että minä ymmärrän tarkoituksenne ja sanoakseni sen teille suoraan.
— Quelle idée, mon cher, pitkitti ruhtinas äkkiä taas muuttaen äänensä entisekseen iloiseksi ja lörpöttelevän avomieliseksi. — Te eksytitte minut aineestani. Buvons, mon ami, sallikaa minun kaataa teille. Ja minä kun juuri aioin kertoa teille erään mitä herttaisimman ja hauskimman seikkailun. Kerron sen teille vain yleispiirtein. Tunsin jolloinkin erään rouvan; hän ei enää ollut ensi nuoruudessa, mutta noin vuotta kaksikymmentä seitsemän, — kahdeksan; ensiluokan kaunotar, soma vartalo, ihana muoto, sievä astunto. Katseensa oli terävä, kuin kotkalla, mutta aina totinen ja ankara; hän käyttäytyi mahtavasti ja luotaan eroittavasti. Hänestä kävi maine, että hän oli kylmä, kuin talvisydän ja pelotteli kaikki luoksepäästämättömyydellään ja ankaralla hyväntekeväisyydellään. Todellakin ankaralla. Ei koko lähitienovilla ollut toista niin ankaraa tuomaria, kuin hän oli. Hän rankaisi ei vain rikoksesta, mutta pienimmästäkin naisellisesta heikkoudesta, rankaisutuomionsa oli muuttumaton, vetoamaton. Lähipiirissään oli hänellä ääretön merkitys. Ylpeimmät ja hyväntekeväisyydessään auliimmat mummotkin kunnioittivat häntä, etsivätpä hänen suosiotansakin. Hän piti silmällä kaikkia puolueettoman ankarasti, aivan kuin keskiaikaisen luostarin abbedissa. Hänen katseensa sai nuoret naiset vapisemaan, arvostelunsa oli heidän kauhunsa. Ainoastaan yksi huomautus häneltä, yksi ainoa viittauksensa riitti tappamaan hyvän maineen, — semmoinen oli hänen asemansa yhteiskunnassa; mieshenkilötkin pelkäsivät häntä. Lopulta hän antautui jonkinlaiseen mietiskelevään mystillisyyteen, vaikka kylläkin rauhalliseen ja korkeaan… Ja mitä luulette? Ei löytynyt tätä naista irstaampaa irstailijaa, ja minulla oli onni saavuttaa hänen täydellinen luottamuksensa. Sanalla sanoen — minä olin hänen salainen ja salaperäinen rakastelijansa. Suhteemme oli sovitettu niin ovelasti, niin mestarillisesti, ettei edes hänen talonväestään ainoallakaan ollut pienintäkään epäluuloa; vain yksi hänen sisäpiikansa, ranskatar, oli kaikkiin hänen salaisuuksiinsa pyhitetty, mutta siihenpä piikaan sopikin täydelleen luottaa, tämäkin otti osaa asiaan… Tämä rouva oli siksi hekumallinen, että itse markiisi de-Sad olisi voinut ottaa hänestä oppia. Mutta sittenkin — voimakkain, läpitunkevin ja järkyttävin tässä kaikessa oli sen salaperäisyys ja valheellisuuden julkeus.
Kaiken sen pilkkaaminen, jota kreivitär ihmisille saarnasi korkeimmaksi, ihanteellisimmaksi ja järkkymättömäksi, ja sen lisäksi tuo sisällinen, pirullinen nauru sekä tietoisuudella kaiken sen häväiseminen, jota ei sovi häväistä — ja kaikki tämä aivan rajattomasti, äärimmäisyyksiin saakka, niin pitkältä, ettei rikkainkaan mielikuvitus uskaltaisi semmoista mahdolliseksi ajatella, — kas, siinä se pääasiallisesti olikin tuon nautinnon selvin piirre. Niin, se oli itse paholainen ihmishaamussa, mutta vastustamattoman lumoava hän vaan oli. Vielä nytkin häntä riemulla muistelen. Tulisimpien nautintojen tuoksinassa alkoi hän äkkiä nauraa kuni mieletön, ja minä ymmärsin, täydelleen ymmärsin tuon naurun ja nauroin mukana. Yksistään tuon muisteleminen tuottaa minulle suurinta nautintoa, vaikka siitä jo onkin kulunut useita vuosia. Vuoden kuluttua hän jätti minut. Minä en voinut häntä vahingoittaa, vaikka olisin tahtonutkin. Kukapa olisi sanojani uskonut? Mitäs tämmöisestä luonteesta sanotte, nuori ystäväni?
— Hyi, moista ruokottomuutta, huudahdin minä vastenmielisyydellä kuunnellen tuota tunnustusta.