— Te ette olisi nuori ystäväni, jos sanoisitte muuten! Niin minä tiesinkin teidän sanovan. Ha, ha, haa! Odottakaa, mon ami, elätte ja tulette ymmärtämään, mutta nyt, — nyt te vielä kaipaatte namusia. Ei, te ette ole enää runoilija: tuo nainen ymmärsi elämää ja osasi sitä käyttää hyväkseen.
— Mutta miksikä alentua moiseksi eläimeksi?
— Mimmoiseksi eläimeksi?
— Semmoiseksi, kuin tuo nainen ja te.
— Ahaa, te nimitätte sen eläimellisyydeksi, se on merkkinä siitä, että te tarvitsette vielä käsinojaa ja käytte talutusnuorassa. Tietysti minä tunnustan, että itsenäisyys voi ilmaantua kokonaan päinvastaisessakin, mutta … puhukaamme, suoremmin, mon ami … täytyyhän teidänkin tunnustaa, että se kaikki on turhaa, joutavanpäiväistä!
— Mikäs sitten ei ole turhaa?
— Turhaa ei ole henkilö, minä itse. Kaikki minua varten ja koko maailma on minua varten luotu. Kuulkaas, ystäväiseni, minä uskon vielä siihen, että maailmassa saattaa elää reimasti. Ja se onkin parhain usko, sillä ilman sitä ei voisi huonostikaan elää — täytyisi ottaa myrkkyä. Sanotaan jonkun hassun niin tehneenkin. Hän filosofeerasi siihen asti, että hävitti kaikki, kaikki, vieläpä kaikki ihmisellisten velvollisuuksien normaaliset ja luonnolliset laillisuudetkin ja joutui siihen, ettei hänelle jälelle jäänyt mitään; tulokseksi jäi nolla, ja silloin hän julistikin, että elämässä parhain seikka on sinihappo. Te sanotte: sehän oli Hamlet, se oli hirmuinen epätoivo, sanalla sanoen jotain tuommoista suurenmoista, ettemme me sitä osaa edes uneksiakaan milloinkaan. Mutta te olette runoilija, minä taas tavallinen ihminen, sen vuoksi sanonkin, että asiaa on tarkastettava yksinkertaisemmalta, käytännöllisemmältä kannalta. Minä esimerkiksi olen jo kauan sitten vapauttanut itseni kaikista siteistä, vieläpä velvollisuuksistakin. Minä pidän itseni velvoitettuna vain silloin, kun minulle asiasta on jotain etua. Te tietysti ette voi asioita tarkastaa siltä kannalta. Teillä on jalat köysissä ja makuaisti sairas. Te juttelette asioista ihanteen ja hyvyyden kannalta. Mutta, ystäväiseni, minä olen valmis tunnustamaan kaiken, mitä käskette, mutta minkä minä sille voin, jos minä varmaan tiedän, että kaiken ihmisellisen hyvyyden perusteena on suuri egoismi. Mitä jalommalta asia näyttää, sitä enempi siinä on egoismia. Rakasta itseäsi — siinä on ainoa sääntö, jonka minä tunnustan. Elämä on kauppa-asia; rahaa älkää suotta heitelkö, mutta voittehan maksaa mielittelemisestä, siten te täytätte kaikki velvollisuutenne lähimmäistänne kohtaan, — siinä minun siveys-ohjeeni, jos te välttämättömästi sitä haluatte kuulla, vaikka sanonkin teille, että mielestäni on parasta olla maksamatta lähimmäiselleen, vaan osata pakottaa hänet tekemään ilmaiseksi. Ihanteita minulla ei ole enkä niistä huolikkaan; en vielä koskaan ole niitä ikävöinyt. Maailmassa saattaa niitä paitsikin elää niin iloisesti, niin suloisesti … ja en somme, minä olen hyvin iloinen, että voin elää sinihapottakin. Jos minä, näes, olisin hiukankin hyväsydämmisempi, en minä ehkä tulisikaan ilman sitä toimeen, kuten tuo hassu filosofi (tietysti hän oli saksalainen). Ei! Elämässä on vielä hyvin paljon suloa! Minua miellyttävät asema, virka, hotelli, suuret panokset korttipelissä (pidän erittäin korteista). Mutta pääasia on - naiset … naiset kaikessa muodossa; pidänpä salaisesta pimeästä siveettömyydestä, semmoisesta, joka on kummallisinta ja originellisempaa sekä vaihteen vuoksi hiukan likaisempaa… Ha, ha, haa! Kun katson teidän kasvojanne, huomaan, mimmoisella halveksumisella te nyt minuun katsotte!
— Olette oikeassa, vastasin hänelle.
— No, olkoon, että te olette oikeassa, mutta kaikessa tapauksessa on likaisuuskin sinihappoa parempi. Niinkö?
— Ei, silloin olisi sinihappokin parempi.