— Minä tahallani kysyin teiltä: "niinkö?" voidakseni nauttia teidän vastauksestanne; minä tiesin sen jo edeltäpäin. Ei, ystäväiseni, jos te olette oikea ihmisrakastaja, niin toivokaa kaikille viisaille ihmisille samaa makua, kuin minulla on, vaikkapa likapöpperönkin kanssa, muutenhan ei viisaalle ihmiselle kohta jää maailmassa mitään tehtävää, joten jälelle jäävätkin vain hupsut yksistään. Silloinkos näiden kelpaa elää! Ja onhan nytkin olemassa sananlasku: hupsuilla on onni, ja tietäkääs, ei ole mitään sen mieluisampaa, kuin elää hupsujen kanssa ja aina myöntää heidän olevan oikeassa — se on edullista! Älkää olko millännekään siitä, että minä annan arvon ennakkoluuloille, noudatan vissejä ehtoja, etsin vaikutusvaltaa; näenhän minä, että elän tyhjässä yhteiskunnassa; mutta niin kauan, kuin siinä on lämmin, annan minä sille myöten, osotan olevani kokonaan sen puolella, mutta tilaisuuden tullessa olen valmis ensimäisenä hylkäämään sen. Tunnen hyvin kaikki teidän uudet aatteenne, vaikken milloinkaan soimannut itseäni niiden vuoksi, eikäpä ollut syytäkään. Tunnonvaivoja ei minulla ole milloinkaan mistään ollut. Minä suostun kaikkeen, olkoon minun vain hyvä ollakseni, ja tämmöisiä on meitä olemassa legio, ja todella meidän on hyvä ollaksemme. Maailmassa saattaa kaikki hukkua, me yksistään emme koskaan hukkaan joudu. Olemme olleet niin kauan, kuin maailmakin on ollut. Koko maailma saattaa jollain tapaa hajota, mutta me nousemme pinnalle, me aina uimme pinnalla. Ja sitten: huomatkaa vaikka yksistään se seikka, kuinka sitkeähenkisiä ovat semmoiset ihmiset, kuin me olemme. Mehän niin sanoakseni olemme oikein fenomenisen sitkeähenkisiä; onko se teitä milloinkaan kummastuttanut? Me elämme kahdeksaankymmeneen, yhdeksäänkymmeneen vuoteen! Meitä siis itse luontokin suojelee, he, he, hee! Minä välttämättömästi tahdon elää yhdeksänkymmen vuotiaaksi. Minä en rakasta kuolemaa ja pelkään sitä. Hiis ties, miten vielä tuleekaan kuolla! Mutta miksikä puhua siitä! Tuo myrkyttäytynyt filosofi ärsytti minut moisia juttelemaan! Hiiteen filosofia! Buvons, mon cher. Meillähän alkoi puhe kauneista tytöistä… Mihinkäs te nyt?

— Lähden pois, ja aika on jo teidänkin lähteä…

— No, kaikkeapa! Minä niin sanoakseni aukaisin teille koko
sydämmeni, ja te ette edes tunne niin selvää ystävyyden todistetta.
He, he, hee! Kuinka vähän te rakastatte, rakas runoilijani.
Odottakaapa, minä tahdon vielä pullon…

— Kolmannen?

— Kolmannen. Hyveestä minä, rakas kasvattini (sallikaa minun kutsua teitä tällä makealla nimellä: ken voi sanoa, ehkä minun neuvoni vielä kelpaakin…). No niin, kasvattini, hyveestä minä jo sanoin teille: "mitä enemmän hyveessä on hyvyyttä, sitä enempi on siinä egoismia". Tahdon kertoa teille siitä asiasta mitä hauskimman jutun: kerran rakastin erästä neitoa ja miltei totisesti rakastinkin. Tekipä hän minun tähteni suuria uhrauksiakin…

— Hänkö se oli, jolta te ryöstitte omaisuuden putipuhtaaksi? kysäsin jyrkästi huolimatta enää pidättää vihaani.

Ruhtinas vavahti, kasvonsa muuttuivat ja hän loi minuun liekehtivän katseen; siinä oli neuvottomuutta ja raivokkuutta.

— Malttakaas, lausui hän kuni itsekseen, — malttakaas, antakaa minun päästä selville. Olen todellakin humalassa ja voin vain tuskin ajatukseni saada kokoon…

Hän vaikeni ja tutkivasti, yhä vihaisesti katsoi minuun, pitäen kättäni kädessään, ikäänkuin olisi pelännyt minun pakenevan. Olin varma, että hän sillä hetkellä mietti ja tuumiskeli, mitenkä minä tiesin sen asian, joka melkein kaikilta oli salassa, ja eikö tässä kaikessa piile jokin vaara. Näin kesti hetkisen aikaa; sitten hänen muotonsa äkkiä muuttui; entinen naurava, humalaisen iloinen ilme näkyi uudestaan kasvoillaan. Hän puhkesi nauruun.

— Ha, ha, haa! Tepäs vasta Talleyrand! Mitäs, minä todellakin olin hänen edessään kuin kasvoille syljeksitty, kun hän minulle vasten silmiä tokasi, että minä ryöstin hänen omaisuutensa! Kuinka hän silloin vinkuikaan, mitenkä haukkuikaan minut! Raivoisa oli naikkonen ja … ilman minkäänlaista rajaa. Mutta päättäkää itse, ensiksikin minä en ollenkaan häneltä ryöstänyt, kuten te juuri sanoitte. Hän itse lahjoitti minulle rahansa ja silloin ne jo olivat minun. No, otaksutaan, te lahjoitatte minulle paraimman hännystakkinne (tätä sanoessaan hän katsahti päälläni olevaan ainoaan, jotenkin kuluneeseen hännystakkiini, jonka olin kolme vuotta sitten räätäli Ivan Skornjaginalla teettänyt), minä olen teille kiitollinen, kannan sitä, äkkiä vuoden kuluttua te riitaannutte kanssani ja vaaditte sen takaisin, mutta minä olenkin sen pitänyt jo rikki… Se ei ole jalosti tehty, miksikä kirjoittaakaan? Toiseksi minä, huolimatta siitä, että rahat olivat minun, olisin välttämättömästi antanut ne takaisin, mutta ajatelkaas: mistä minä nyt näin äkkiä voin saada semmoisen summan? Mutta pääasia on se, etten minä voi kärsiä saarnoja ja schillerimäisyyttä, kuten teille jo sanoin, — ja siinäpä olikin koko syy. Ette voi uskoa, mitenkä hän keikaili edessäni huutaen, että lahjoittaa minulle (minun jo niinkin) rahat. Vihani jo nousi, mutta, silloin minä äkkiä osasin tehdä oikean päätöksen, minä, nähkääs, kun en koskaan hätäänny: minä ajattelin, että antamalla hänelle rahat, ehkä teen hänet onnettomaksi. Minä olisin riistänyt häneltä suloisuuden olla onneton minun tähteni ja saada kirota minua kaiken ikänsä. Uskokaa minua, ystäväiseni, sen laatuisessa onnettomuudessa on jokin korkein nautinto siinä, että saattaa tuntea itsensä kokonaan olevan oikeassa ja olevansa jalosydämminen ja saada täydellä oikeudella nimittää sortajaansa heittiöksi. Tämmöistä vihan nautintoa tietysti tavataan schillerimäisissä luonteissa; kenties hänellä sen jälkeen ei ollut edes leipääkään, mutta minä olen vakuutettu, että hän oli onnellinen. Minä en raskinnut riistää häneltä tätä onnea enkä siis lähettänyt hänelle rahoja takaisin. Sillä tavoin tuli täydelleen todistetuksi oikeaksi sääntöni, että mitä äänekkäämpi ja suurempi ihmisellinen jalomielisyys on, sen enempi on siinä mitä ilettävintä egoismia… Etteköhän te tuota käsitä… Mutta … tehän aiotte saada minut kiinni, ha, ha, haa!… Niin, tunnustakaa pois, tahdoittehan saada kiinni…? O, mimmoinen Talleyrand!