Aamulla tunsin jo itseni pahoinvointiseksi ja auringon laskiessa olin aivan sairaana, jotain kuumetta tunsin ruumiissani. Ja olinhan sitä paitsi kävellyt kaiken päivää, joten siis jo väsymyskin vaivasi. Iltahämärässä astuin Vosnesenskinkatua. Minä suurella nautinnolla katson Pietarissa maaliskuun aurinkoa ja varsinkin sen laskeumista kirkkaana pakkas-iltana. Kirkkaan valon vallassa katu kauttaaltaan alkaa äkkiä loistaa. Rakennukset näyttävät säteileviltä. Niiden harmaa, keltanen ja likaisenviheriä väri hetkiseksi kadottaa kaiken kolkkoutensa; sydän rinnassa tuntee riemastusta, tunnet outoja väreitä ruumiissasi käyvän, juuri kuin armaan käden kosketuksen synnyttämä sähkövirta siinä vierisi. Mieli uudistuu, aatteet saavat uuden uran… Ihmeellistä! Mitä kaikkea yksi ainoa auringonsäde voi vaikuttaa ihmissydämessä!
Jopa sammui viimeinenkin auringonsäde; pakkanen yltyi ja alkoi nenää nipistellä; hämärtää; myymälöissä kaasutulet sytytetään. Tultuani Müllerin ravintolan luo pysähdyin äkisti kuni kiinni naulattu ja katsoin kadun toiselle puolelle, ikäänkuin aavistaen jotain outoa nyt heti tapahtuvan. Samassa huomasinkin toisella puolella katua vanhan ukon ja koiran hänen muassaan. Muistan vieläkin, että samassa jokin outo, mitä vastenmielisin tunne kouristi sydäntäni, ja etten mitenkään voinut tunteeni syitä selittää.
En ole mikään mystikko; aavistuksia ja enteitä tuskin nimeksikään uskon, ja kumminkin on elämän matkalla sattunut minulle, kuten ehkä monelle muullekin, seikkoja semmoisia, joille on jotenkin vaikea selitystä löytää. Niinpä nytkin tuo ukko kadun toisella puolella, — miksikä nyt, hänet huomattuani, minut heti outo aavistus valtasi, aavistus siitä, että tänä iltana jotain erinäistä on tapahtuva? Olisikohan sentähden, kun en ollut terve, ja ovathan sairaan ihmisen tunteet usein pettäviä.
Ukko, astuen kumarassa ja hiljaa kepillään käytävän kiviin koskettaen, kulki hitaasti, muutteli jalkojansa niinkuin ne olisivat puupökkelöitä. En ollut vielä koskaan toista näin kummallista, noin outoa olentoa kohdannut. Jonkun kerran olin jo hänet Müllerin ravintolassa nähnyt, ja silloinkin aina oli hän tehnyt minuun mitä kummallisimman vaikutuksen. Korkea vartalonsa, köyristynyt selkänsä, kalmanharmaat kahdeksankymmenenvuotiset kasvonsa, vanha, ompeleista ratkeillut nuttunsa, murjottu, kahdenkymmenenvuotinen huopahattunsa, joka peitti hänen miltei kokonaan paljastuneen päänsä, jonka niskapuolella oli vain ei enää harmaita, mutta jo vaalean keltaisia haipenia, vaistomaiset, kuni viritetyn vieterin voimalla tapahtuvat liikkeensä — tuo kaikki tahtomattakin kummastutti kaikkia, ken hänet ensi kertaa kohtasi. Tuntui todellakin jotenkin oudolta nähdä tuo entisajan vanhus yksinään, hoidotta, vanhus, joka oli kuin hoitajiltaan pakoon päässyt mielipuoli. Kaiken muun ohella kummastutti minua hänen tavaton laihuutensa — lihaa hänessä ei liene enää ollut yhtään, tuntui, että vain nahka olisi luut verhonut. Suuret, himmeät, oudonlaisten sinirengasten ympäröimät silmänsä tuijottivat aina suoraan eteen, ei koskaan muualle, ja olempa melkein varma, ettei hän silmillään nähnyt mitään. Jos hän sinuun katsoikin, tuli hän kuitenkin suoraan sinua kohti, aivan kuin edessään olisikin vain tyhjyyttä. Useasti tulin tuon huomanneeksi. Hän oli vasta jonkun kerran käynyt Müllerin ravintolassa, mutta aina koiransa seurassa. Kukaan ravintolan vieraista ei häntä puhutellut eikä hänkään kellenkään ainoatakaan sanaa lausunut.
— Minkä vuoksi hän käy ravintolassa, mitä asiaa hänellä olisi? ajattelin seisoessani toisella puolella katua, tahtomattanikin sieltä ukkoa tarkastellen. Sairauden ja väsymyksen lisäksi tunsin outoa harmia.
Mitäpä hän ajatelnee, mikä hänen mielensä täyttänee? jatkoin mietiskelyäni.
Ajatelneeko hän ollenkaan? Onkohan kasvoiltaan eloisuus jo kokonaan poistunut. Mitäpä lie tuon koiraluuskan löytänyt, senkun lakkaamatta seuraa häntä, on kuin osa hänestä ja, katsos kummaa, sehän onkin niin paljon ukon kaltainen!
Koirapaha lienee niinikään ollut kahdeksankymmenenvuotias; niin, kyllä se oli niin vanha. Sehän näytti kaikkia muita koiria vanhemmalta ja jostain syystä samassa, kun ensi kerran tuon näin, tuli mieleeni ajatus, ettei se voi olla toisten koirain kaltainen, vaan että se on kummallinen koira; siinä varmaan on jotain luonnotonta, loihdittua; ehkäpä siinä koiran muodossa onkin Mefistofel, joillakin salaperäisillä, yliaistillisilla siteillä on sen kohtalo kiinnitetty isännän kohtaloon. Koiran nähtyänne olisitte heti sanoneet, että aivan varmaan ei se kahteenkymmeneen vuoteen ole ruokaa saanut. Se olikin laiha kuin luuranko, tai paremmin sanoen — yhtä laiha kuin omistajansakin. Karva oli miltei kokonaan pois kulunut, vieläpä sen hännästäkin, joka lakkaamatta koipien välissä jäykkänä riippui. Pää pitkine korvineen oli niinikään riipuksissa. En ollut koskaan ennen noin rumaa koiraa nähnyt. Kun nuo kumpikin kadulla kulkivat, oli isäntä aina edellä, koira takana, kuono isännän nutun helmassa kiinni. Tuntui kuin niiden kummankin sekä ulkomuoto että astunta olisi joka askeleella ääneen lausunut:
"Olemmehan vanhoja, voi Herra, niin ylen vanhoja!"
Muistelen, että kerran tuli mieleeni ajatus, että ehkä tuo ukko ja koira ovatkin jotenkin päässeet lähtemään irti Gavornin kuvittamasta Hoffmanin satukirjasta ja nyt tuon kirjan kuljeksivana ilmoituksena maailmata maleksivat.