Ukon mentyä ravintolaan seurasin häntä sinne.
Ukko herätti ravintolassa yleistä kummastusta; isäntäkin näytti tyytymättömältä kun tuo outo vieras sisään astui. Ukko ei koskaan mitään tilannut; aina hän astui uunin luo nurkkaan ja istuutui sinne. Jos joskus oli joku hänen paikkansa ehtinyt ottaa, seisoi hän kotvan aikaa ymmällä, epäröivänä, tuli hämilleen ja meni ikkunan viereiseen nurkkaan. Siellä otti hän tuolin, verkalleen laskeutui istumaan, otti hatun päästään, laski sen lähellensä lattialle, hatun viereen laski keppinsä, nojautui tuolin selkämään ja jäi siihen aivan liikkumattomaksi kolmeksi tai neljäksikin tunniksi. Ei hän koskaan ottanut mitään sanomalehteä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, ei edes äännähtänytkään; hän istui vain ja katsoa tuijotti eteensä, vaikka katseensakin oli niin tylsä ja eloton, että huoleti saattoi sanoa, ettei hän nähnyt tai kuullut mitään siitä, mitä lähellänsä tapahtui.
Koira, pari kolme kertaa yhdessä kohdin pyörähdettyään, asettui isäntänsä jalkoihin, asetti turpansa hänen kenkiensä väliin, huoahti syvään, oikaisihe itsensä ja niinikään jäi kaikeksi iltaa liikkumattomaksi, ikäänkuin olisi siksi ajaksi kuollut. Voi luulla että nuo kaksi olentoa olisivat jossain kaiken päivää kuolleina maanneet, mutta sitten auringon laskettua äkkiä eloon elpyivät vain sen tähden, että saattaisivat mennä Müllerin ravintolaan ja niin täyttäisivät jonkin salaperäisen, käsittämättömän velvollisuutensa. Istuttuaan näin kolme, neljä tuntia, nousi ukko seisoalle, otti hattunsa ja läksi kotiinsa jonnekin. Koira nousi samalla, painoi hännän koipien väliin, päänsä riipuksiin, seurasi isäntäänsä, kuten aina, verkalleen, konemaisesti. Ravintolan muut vieraat alkoivat lopulta kaikin tavoin vieroa ukkoa, kukaan heistä ei istunut hänen lähellensäkään, näytti kuin kaikki olisivat ukkoa inhonneet. Sitäkään ei hän ollenkaan huomannut.
Suurin osa ravintolassa kävijöistä oli saksalaisia. He olivat erilaisten laitosten omistajia Vosnesenskinkadun varrelta — lukkoseppiä, leipureita, värjäreitä, hatuntekijöitä, satulamaakareita — patriarkaalista väkeä, saksalaisessa merkityksessä. Müllerin ravintolassa vallitsikin oikea patriarkaalisuus. Usein isäntä itsekin istui tuttujen vierastensa pöytään, jolloin aina vissi määrä punssipulloja tyhjennettiin. Talon koirat ja pienet lapset niinikään tulivat vierasten seuraan ja vieraat hyväilivät sekä lapsia että koiria. Oltiin kaikki keskenään tuttuja ja kukin toistansa kunnioitti. Ja kun vieraat kiintyivät saksalaisia sanomalehtiä lukemaan, kuului oven takaa isännän kamarista "Ach du mein lieber Augustin", jota rämisevällä pianolla isännän vaaleaverinen, pitkätukkainen tytär soitteli. Vieraat kuuntelivat soittoa mielellään. Minä kävin Müllerin ravintolassa kunkin kuukauden alkupäivinä ja luin siellä isännän tilaamia venäläisiä aikakauskirjoja.
Tultuani nyt ravintolaan näin ukon jo istumassa ikkunan luona ja koirankin hänen jalkainsa juuressa. Ääneti istuin tuolille ja ajattelin: "minkä vuoksi tulinkaan tänne, kun minulla täällä ei ole mitään tehtävää, kun olen sairas ja tulisi siis kiiruhtaa kotiini, juoda teetä ja käydä vuoteeseen? Tulinkohan todellakin vain nähdäkseni ukkoa?" Minua alkoi jo harmittaa. "Vähätpä minä tuosta ukosta", ajattelin, muistaessani tunteen, joka minut valtasi tuonnottain, kun ukon kadulla näin. Ja välittäisinkö enempää noista ikävistä saksoistakaan! Miksikä on mieleni haaveileva? Mistä tämä syyttäsuottainen levottomuus, joka viime päivinä on mieleni vallannut, joka häiritsee elämääni ja estää näkemästä elämää sen oikeassa valossa, josta eräs syvämietteinen arvostelija viime novelliani arvostellessaan harmistuneesti huomautti? Ja kuitenkin, näitä siinä mietiskellessäni ja harmitellessani, jäin istumaan ravintolaan; tautini yhä vain yltyi ja viimein oli minun sääli lähteä pois lämpimästä suojasta. Otin käteeni erään frankfurtilaisen sanomalehden, luin siitä pari riviä ja aloin torkkua. Saksat eivät häirinneet minua. He lukivat, tupakoivat ja joskus, ehkä kerran, pari tunnin kuluessa, joku matalalla äänellä kertoi jonkun lyhyen uutisen Frankfurtista, tai toisti saksalaisen sukkeluuksien kirjoittajan Safirin jonkun jutun tai sukkeluuden; sitten he taas uudistuneella kansallisylpeydellään vaipuivat lukemiseensa.
Olin siinä torkkunut ehkä puolen tuntia kun kylmien väreiden puistuttamana äkkiä heräsin. Nyt tuli ehdottomasti lähteä kotiin. Mutta samassa sai minut eräs äänetön kohtaus taaskin pysähtymään. Edellä jo mainitsin että tuolille päästyään ukko heti kiinnitti katseensa johonkin esineeseen, johon sitten kaiken iltaa muuttumatta tuijotti. Joskus hänen tuo ajatukseton, läpitunkeva, mitään huomaamatoin katseensa sattui minuun ja teki mitä vastenmielisimmän vaikutuksen; en päässyt siitä muutoin kuin paikkaa muuttamalla. Tällä kertaa oli ukon katseen uhriksi sattunut eräs pieni, paksun pyöreä, erittäin siistin näköinen, kovaksi tärkättyyn pystykauluspaitaan puettu, punakka, Riiasta tänne vasta äskettäin tullut saksalainen kauppias Adam Ivanovitsh Shultz, kuten sittemmin kuulin, Müllerin hyvä ystävä, joka ei vielä tuntenut ukon tapoja eikä useita ravintolan vieraistakaan. Hän oli innolla lukenut "Dorfbarbieria" ja ryypiskellyt punssia; kerran, kohotettuaan katseensa, huomasi ukon häneen katsoa tuijottavan. Tästä hän kovin närkästyi.
Adam Ivanovitsh oli arvostaan arka ja vähästä loukkaantui, kuten yleensä "kunnon saksalaiset" konsanaan. Hän piti julkeana ja loukkaavana että häneen noin tarkkaan ja kursailematta katsotaan. Kumminkin salasi hän harminsa, käänsi katseensa epäkohteliaasta vieraasta, mutisi itsekseen jotain ja piiloutui sanomalehtensä taakse. Eipä kuitenkaan kauvan malttanut piilossa olla, parin minutin kuluttua katsahti epäilevästi lehtensä yli — taaskin vastassa sama tuijottava katse, sama mieletön tirkistäminen. Adam Ivanovitsh ei vieläkään mitään virkkanut. Mutta kun hän kolmannellakin kerralla keksi samaa, närkästyi hän ja piti velvollisuutenaan puolustaa kunnon saksalaisuuttaan eikä sallia kunniallisen yleisön edessä häväistä Riian kaunista kaupunkia, jonka edustajana, tietystikin, hän tässä itseään piti. Ärtyisenä heitti hän sanomalehden kädestään, kolahutti kepillä päättävästi pöytään ja hehkuen omanarvon tuntoa, punssin ja loukatun kunniantunnon nostattama puna poskillaan, käänsi hän säkenöivät silmänsä tuohon harmilliseen ukkoon. Näytti siltä, että katseillaan taistelijat koettivat silmiensä magnetillisella voimalla voittaa vastustajansa, odottaen, kumpi ensin häpeisi ja loisi katseensa maahan. Kepin kolina ja Adam Ivanovitshin omituinen asento veti kaikkien vierasten huomion taistelijoihin. Kukin oli jättänyt lukemisensa ja juhlallisella, äänettömällä uteliaisuudella seurattiin taistelijoiden kamppailua. Kohtaus oli perin koomillinen. Mutta turhiinpa meni punertavan saksan tuikeain silmäin magnetillinen voima. Ukko ei tuntunut siitä yhtään välittävän, tuijotti vain entisekseen yhä enemmän raivostuvaa herra Shultzia huomaamatta edes, että oli kaikkien uteliaisuuden esineenä, aivan kuin päänsä ei olisikaan ollut maan päällä, mutta kuussa. Nyt jo loppui Adam Ivanovitshin kärsivällisyys ja suuttumus puhkesi sanoihin.
— Miksi te minuun niin tarkkaan katsotte? karjasi hän saksaksi terävällä, kimakalla äänellä, muuttuen hyvin uhkaavan muotoiseksi.
Vastustajansa pysyi ääneti, niinkuin ei olisi ymmärtänyt eikä edes kuullutkaan kysymystä. Adam Ivanovitsh päätti puhua venättä.
— Minä teitä kysyy, miks' hän ahkerasti minua katsoo? huusi hän kahta vihaisemmin. — Minä tiedetään hovissa ja te ei tiedetä! lisäsi hän noustuaan seisomaan.