Ukkopa ei nytkään edes liikahtanutkaan. Saksalaisten joukosta kuului tyytymätöntä murinaa; Müller tuli huoneeseen tiedustelemaan hälinän syytä. Tultuaan asiasta selville ja luullen ukkoa kuuroksi huusi hän tämän korvaan:
"Härra Shultz kysyy teitä ei ahkerasti katsoa häntä", huusi hän niin kovin, kuin suinkin voi, katsellen ja tarkastellen käsittämätöntä vierasta.
Vaistomaisesti katsahti ukko Mülleriin ja jonkinlaisia hämmästyksen tai levottomuuden synnyttämiä merkkejä ilmaantui hänen tähänastisille elottomille kasvoilleen. Hän tuli hämilleen, röhisten kumartui alas, hätäillen otti hattunsa ja keppinsä, nousi tuolilta ja jonkinlainen surkea hymy kasvoillaan — hymy, joka on sorretun köyhäparan kasvoilla silloin, kun on sattunut ottamaan vieraan istuimen ja hänet siitä pois käsketään — alkoi hän tehdä lähtöä. Tässä köyhän, rahjistuneen ukon kuuliaisessa ja nöyrässä hätäilemisessä oli niin paljon sääliä herättävää, niin paljon semmoista, josta sydän rinnassa ikäänkuin ympäri kääntyy, että kaikki huoneessa olijat, yksimpä Adam Ivanovitshkin, asiassa heti mielensä muuttivat. Oli selvää, ettei ukko saattanut loukata ketään, vaan että hän hyvin hyvästi tiesi, jotta hänet voidaan ulos potkaista, käskeä pois huoneesta kuni kerjäläinen käsketään.
Müller oli hyvä ja sääliväinen mies.
— Ei, ei, sanoi hän pudistellen rauhottavasti ukkoa olkapäästä, — te istuu! Aber herr Shultz kysyy varsin teitä ei ahkerasti katsoa häntä. Hän tiedetään hovissa.
Ukko rukka ei ymmärtänyt nytkään, hämmentyi yhä enemmän, kumartui ottamaan hatusta pudonnutta vanhaa, reikäistä, sinistä liinaansa, alkoi kutsua koiraa, joka makasi liikkumatta lattialla ja, kuten saattoi luulla, sikeästi nukkui, pää käpälien välissä.
— Asorka, Asorka! höperteli hän vanhuksen värisevällä äänellä. —
Asorka!
Asorka ei liikahtanutkaan.
— Asorka, Asorka! kutsui ukko suruissaan ja kosketti kepillä koiraa; koira vaan pysyi liikkumatta.
Keppi putosi ukon kädestä. Hän kumartui, laskeusi polvilleen ja molemmin käsin kohotti Asorkan kuonoa. Asorka parka! Se oli kuollut. Isäntänsä jalkoihin hiljaa se kuoli joko vanhuudesta tai nälkään. Kuni salaman satuttamana katsoi ukko koiraansa hetkisen, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää, että Asorka todellakin oli kuollut; kumartui sitten verkalleen entisen palvelijansa ja ystävänsä yli ja painoi kalpeat kasvonsa koiran elotonta kuonoa vasten. Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Liikutetuin mielin seurasimme tapahtumaa… Vanhus parka nousi ylös. Hän oli entistä kalpeampi ja vapisi kuni vilutautinen.