— Suutelen, jos tulette sen ansaitsemaan.
Nyt taaskaan ei Nelly voinut pidättää itseänsä, vaan alkoi nauraa.
— Sairaalla on iloinen luonne, mutta nyt — se on hermoston syytä ja oikullisuutta, kuiskasi lääkäri korvaani mitä totisimman muotoisena.
— No, olkoon, minä otan lääkkeen! — huudahti Nelly äkkiä hienolla äänellään. — Mutta, kun minä kasvan ja tulen suureksi, niin otatteko minut vaimoksenne?
Varmaankin tuo uusi vallaton päähänpisto kovin huvitti häntä; silmänsä loistivat, huulillensa pyrki nauru hänen odottaessaan hämmästyneen lääkärin vastausta.
— Tietysti, — vastasi lääkäri tahtomattaan hymyillen moiselle oikullisuudelle, — tietysti, jos olette hyvä, hyvin kasvatettu neito, olette kuuliainen ja käytte…
— Nielemään pulvereita? keskeytti Neily.
— Kas, kas! No niin, nielemään pulvereita. Hyväsydämminen neito, — kuiskasi minulle taas lääkäri, — hänen luonteessaan on paljon, paljon … hyvää ja viisasta, mutta kumminkin … ottaa vaimokseni… mikä kummallinen oikku…
Ja taas hän tarjosi tytölle lääkettä. Nyt ei Nelly enää teeskennellytkään, vaan suorastaan tyrkkäsi kädellään lusikan pohjaa vasten ja niin heitti lusikallisen lääkettä vanhuksen kasvoille ja paidan rintamukselle. Sen tehtyään alkoi hän ääneensä nauraa, mutta ei enää, kuten ennen avomielisesti ja iloisesti. Hänen kasvoillaan näkyi jotain ankaraa, vihaista. Kaiken aikaa hän koetti välttää minun katsettani, katsoi vain lääkäriin ja ivallisesti, joskin jonkinlaisella levottomuudella odotti, mitäpä "naurettava" ukko nyt tekee.
— Ohoo! joko te taaskin!… Mikä onnettomuus! Mutta … saattaahan vielä sekottaa veteen pulverin, — lausui vanhus pyyhkien liinaan kasvonsa ja rintamuksensa.