Tästä Nelly kovin hämmästyi. Hän oli varma, että suuttuisimme, odotti, että toruisimme häntä, moittisimme ja, mahdollisesti hän tietämättänsä sitä juuri toivoikin, jotta olisi saanut syytä itkuun, oikein hysteriaan, viskoaksensa lattialle pulverit, kuten äsken, ehkäpä jotain murskatakin harmissansa sillä tyydyttääksensä oikullisen, tuskasta pakahtuvan sydämmensä. Semmoisia oikkuja on useilla muillakin, eikä vain yksistään Nellyllä. Tapahtuihan usein, että minäkin käyskelin edestakaisin huoneessani tahdottomasti toivoen, että pikemmin joku tekisi minulle jotain pahaa, tai sanoisi minulle jotain, jonka voisin pitää loukkauksena, jotta pikemmin saisin syytä purkaa sydämmeni rauhattomuuden. Naiset sitä vastoin tuollaisissa tapauksissa "keventäen" sydäntänsä alkavat vuodattaa todellisia kyyneleitä ja tunteellisimmat heistä joutuvat hysteriaan. Asia on mitä tavallisin elämässä ja sattuukin se useimmin silloin, kun on totinen, kaikille muille tuntematon suru sydämmessä, jonka tahtoisi, mutta ei voi kellekään ilmaista.
Nytpä odottamatta, hämmästyneenä loukatun vanhuksen enkelimäisestä hyvyydestä ja kärsivällisyydestä, millä hän taasen sekoitti kolmannen pulverin sanomatta edes ainoatakaan nuhteen sanaa, Nelly äkkiä asettui hiljaiseksi. Iva hävisi hänen huuliltansa, puna nousi poskillensa, silmänsä kyyneltyivät; hän salaa katsahti minuun ja samassa käänti katseensa toisaalle. Lääkäri tarjosi taas lääkettä. Kuuliaisena ja arkana joi hän lääkkeen, tarttui vanhuksen punaiseen, pehmoiseen käteen ja katsoi pitkään hänen silmiinsä.
— Oletteko … vihastunut, kun minä olen paha, — alkoi hän, mutta ei saanut sanotuksi loppuun, pujahti peitteen alle, piilotti sinne päänsäkin ja alkoi katkerasti itkeä.
— Oi, lapsukaiseni, älkää itkekö… Ei se mitään. Se on hermojen syy; juokaa vettä.
Nelly ei vain kuunnellut.
— Tyyntykää … älkää rasittako mieltänne, — rauhoitteli vanhus, itsekin miltei itkien, kovin tunteellinen kun olikin, — minä annan teille anteeksi, otan vaimokseni, jos te, kelpo neidon hyvän käytöksen ohella käytte…
— Nielemään pulvereita, kuului peitteen alta hieno nauru kuni kulkusen kilinä, naurun keskeyttivät nyyhkytykset — täten Nelly hyvin usein nauroi.
— Hyvä, kiitollinen lapsi! sanoi lääkäri juhlallisesti ja miltei kyynelsilmin. Tyttöraukka!
Ja siitä saakka alkoi hänen ja Nellyn välillä jokin outo, kummallinen myötätuntoisuus. Sitä vastoin tuli Nelly minua kohtaan jurommaksi, oikullisemmaksi ja ärtyisemmäksi. Minä en osannut sitä mitenkään selittää ja kummastelin sitäkin enemmän, kun tuo muutos tapahtui hänessä niin äkkiä. — Hänen sairautensa neljäntenä päivänä vietin koko illan, vieläpä pitkään yli puoliyön Natashan luona. Silloin olikin meillä yllin kyllin puheenaihetta. Kotoa lähtiessäni sanoin Nellylle, että palaan hyvin kohta kotiin, niinkuin luulinkin voivani tehdä. Melkein tahtomattani viivyttyäni Natashan luona olin levollinen Nellyn suhteen, hän kun ei jäänyt yksin. Hänen luonaan oli Aleksandra Semenovna, joka oli luonani käyneeltä Maslobojeviltä kuullut Nellyn olevan sairaan, josta minulle yksin ollen on paljon puuhaa. Mitenkä hyväsydämminen Aleksandra Semenovna tuosta sanomasta huolestuikaan.
— Siis hän ei voi tulla meille päivällisellekään!… Jumalani! Ja ihan yksin, poloinen, ihan yksin. No, nythän me saatamme osottaa hänelle avuliaisuuttamme. Sattui nyt tapaus, niin älkäämme päästäkö tilaisuutta.