Kohta hän tulikin meille ja toi muassaan melkoisen nyytin. Ensi sanoikseen hän jo sanoi minulle, ettei hän nyt lähdekkään pois, vaan tuli minua auttamaan; hän päästi nyytin auki. Siinä oli syroppeja, hilloja sairaalle, kanoja, kananpoikia sairaan paranemisen varalta, omenia, leivoksia, apelsiineja, kuivia kijeviläisiä hilloja (jos lääkäri sallii annettavaksi), sitten oli siinä vielä alusvaatteita, hursteja, ruokaliinoja, naisenpaitoja, siteitä, kääreitä, — aivan kuin kokonaisen sairaalan varalle.

— Onhan meillä kaikkea, sanoi hän minulle lausuen joka sanan kiireisesti, niinkuin olisi jonnekin kiiruhtanut, — mutta tehän elätte nuorenmiehen tavalla. Eihän teillä tätä kaikkea paljonkaan ole. Niin sallikaakin minun … niin Filip Filipitshkin käski. No, mitä nyt on tehtävä … pikemmin, pikemmin! Mitä nyt on tehtävä? Mitenkä sairas? Onko hän tajussaan? Ah, miten epämukava hänen on maata, täytyy korjata päänalustaa, jotta pää tulisi alemmaksi ja tiedättekös … eikö olisi parempi hankkia nahkatyyny? Nahkainen olisi viileämpi. Aih, millainen hupakko minä olenkaan! Ei päähänikään pälkähtänyt tuoda sitä. Lähden noutamaan… Eikö pitäisi panna tuli uuniin? Minä lähetän vanhan mummon teille. Tunnen erään semmoisen. Teillähän ei ole naispalvelijaa. No, mitä nyt tekisin tässä? Mitä tämä? Yrttejä … lääkärikö määräsi? Varmaankin se on rintateetä? Menen heti laittamaan tulen.

Sain hänet asettumaan, ja kovinpa hän kummastui, oikeinpa tuli pahoilleen, kun ei löytänyt läheskään niin paljoa tehtäviä. Mutta se ei kumminkaan saanut häntä toimettomaksi. Pian hän voitti Nellyn suosion ja tämän sairauden aikana hänestä oli minulle suuri apu; hän kävi meillä melkein joka päivä ja aina tuli semmoisena, niinkuin olisi jotain kadottanut, tai olisi joku matkalle lähtenyt saatava kiinni. Aina hän puheeseensa lisäsi, että niin myöskin Filip Filipitsh käski. Nelly kovin mieltyi häneen. He rakastivat toisiansa kuni sisarukset, ja minä luulen, että Aleksandra Semenovna oli monessa seikassa yhtä lapsellinen, kuin Nellykin. Hän kertoi Nellylle monenmoisia juttuja, joista Nelly tuli aina iloiseksi, ja kun Aleksandra Semenovna meni pois, ikävöi Nelly häntä. Mutta ensi kerran hänen tultuaan kummasteli pieni sairaani; pian kumminkin huomasi syyn, miksi kutsumaton vieras tuli ja tapansa mukaan oikeinpa näytti vihaiselta, muuttui vaiteliaaksi ja juroksi.

— Miksikä tuo meille tuli? — kysäsi tyytymättömänä Nelly Aleksandra
Semenovnan pois lähdettyä.

— Hän tuli auttamaan ja vaalimaan sinua, Nelly.

— Miksikä?… Minkä vuoksi? Enhän minä ole hänelle mitään tehnyt.

— Hyvät ihmiset eivät odotakaan, että heille ensin hyvää tehtäisiin, Nelly. Ilman sitäkin he mielellään auttavat niitä, jotka apua tarvitsevat. Älähän, Nellyseni, luule kaikista vain pahaa: maailmassa löytyy paljon hyviäkin ihmisiä. Sinun onnettomuutesi vain oli se, ettet sinä kohdannut semmoisia, etkä kohdannut silloin, kun heitä tarvitsit…

Kun seuraavana päivänä Aleksandra Semenovna tuli, tervehti Nelly häntä iloisesti hymyillen, kumminkin vielä ikäänkuin jotain häpeillen.

III.

Juuri sinä päivänä minä olin Natashan luona koko illan. Tulin kotiin hyvin myöhään. Nelly jo nukkui. Aleksandra Semenovnaakin nukutti, mutta kumminkin hän istui ja valvoi sairaan luona odottaen minua. Heti alkoi hän kiireisesti kuiskaamalla kertoa minulle, että Nelly oli ensin hyvin iloinen, vieläpä nauroikin paljon, mutta sitten muuttui surulliseksi ja huomattuaan, etten minä vieläkään tullut kotiin, vaikeni ja alkoi mietiskellä. "Sitten alkoi valittaa päänkipua, alkoi niin kovasti itkeä, etten enää tietänyt, mitä tekisin", — pitkitti Aleksandra Semenovna. "Alkoi puhua minulle Natalia Nikolajevnasta, mutta minä en osannut hänelle siitä mitään sanoa; hän lopettikin kyselemisen ja sitten vain itki, siihen itkuhunsa nukkuikin. Niin, hyvästi, Ivan Petrovitsh; tytön on nyt helpompi, kuten huomasin, ja minun täytyy lähteä kotiin, niin Filip Filipitshkin käski. Täytyypä minun teille sanoa, että hän päästi minut vain kahdeksi tunniksi, minäpä jäin ominpäin pitemmältä. Mitäs siitä, olkaa huoleti minun puolestani; ei hän uskalla olla vihainen… Yksi seikka vain… Ah, Jumalani, kuulkaas, kyyhkyläiseni, Ivan Petrovitsh, mitä minun on tehtävä: hän tulee nykyään alati humalassa kotiin! Jokin asia hänellä on, ei puhele kanssani, on ikävän näköinen, jokin tärkeä asia hänellä mielessä lienee; kyllä minä sen näen; iltasin yhtä hyvin on humalassa… Nyt ajattelen: hän palasi kotiin, ken hänet panee nukkumaan? Niin minä lähden, lähden, hyvästi. Hyvästi, Ivan Petrovitsh. Katselin äsken teidän kirjojanne — miten paljon niitä teillä onkaan, ja kaikki lienevät syväoppisia; minäpä, höperö, en ole koskaan mitään lukenut… No niin, huomiseen siis…"