Kasvoistansa saattoi huomata hänellä olevan tärkeitä uutisia.
— Mene, Nelly, mene hiukan pitkällesi, — sanoi hän huoneeseen päästyämme, — olethan väsynyt; ihmekös, mitenkä juoksentelitkaan; onhan sairauden jälkeen käveleminen vaikeata; käy makaamaan, kyyhkyläiseni, käy. Lähtekäämme me pois vähäksi aikaa, ettemme häiritsisi. Antaa hänen nukkua.
Hän antoi minulle merkin, ja minä menin hänen kanssaan keittiöön.
Nelly ei käynytkään nukkumaan, hän istui sohvaan ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Tulimme keittiöön. Aleksandra Semenovna kertoi kiireesti asian.
Sittemmin sain kuulla asiasta tarkemmin. Asia oli näin.
Lähdettyään asunnostani pari tuntia ennen kotiin tuloani ja heitettyään minulle kirjelapun, juoksi Nelly ensin lääkäri-vanhuksen luo. Osotteen oli jo aikaisemmin udellut. Lääkäri kertoi minulle, että hän oli kuin halvattu, kun näki Nellyn huoneessaan, ja kaiken sen aikaa, kun tyttö oli hänen luonaan, "ei uskonut silmiänsä. Minä en nytkään usko, enkä voi koskaan sitä uskoa," lisäsi lääkäri kertomuksensa lopuksi. Ja kumminkin kävi Nelly hänen luonaan. Hän istui levollisena kirjoitushuoneessaan nojatuolissa aamunuttu päällä, juoden kahvia, kun Nelly juoksi sisään ja heittäytyi hänen kaulaansa, ennenkuin hän ehti mitään ajatellakaan. Nelly itki, syleili ja suuteli vanhusta, suuteli hänen käsiänsä ja vakuuttavasti vaikka kohta sekavin sanoin, pyysi, että vanhus ottaisi hänet luoksensa olemaan; sanoi, ettei tahdo eikä voi asua minun luonani, sen vuoksi läksikin pois; sanoi tuntuvan raskaalta; ettei enää käy nauramaan vanhukselle ja puhumaan uusista puvuista, vaan tulee käyttäytymään siivosti, käy oppimaan, oppii "rintamuksia hänelle pesemään ja silittämään" (varmaankin oli hän puheensa matkalla lääkärin luo miettinyt, ehkä jo ennenkin) ja että hän lopuksi on oleva kuuliainen ja ottaa vaikka joka ikinen päivä millaisia pulvereita tahansa. Ja vaikka hän tuonnoin puhui, että tahtoo tulla hänelle vaimoksi, niin se oli vain leikillä sanottu, eihän hän ajattelekaan semmoista. Vanha saksa oli niin hämmästynyt, että kaiken aikaa istui suu auki, käsi koholla, kädessä oleva sikarikin jäi unehduksiin ja jouti sammumaan.
— Mademoiselle, lausui hän viimeinkin joten kuten saaden puheen lahjansa takaisin, — mademoiselle, kuten minä käsitin teitä, pyydätte te, että minä antaisin teille tilan luonani. Mutta se — on mahdotonta! Kuten näette, elän minä ahtaissa oloissa eikä minulla ole suuria tuloja… Ja sitten, näin äkkiä, ajattelematta… Se on hirmuista! Ja sitten, te, luullakseni pakenitte kotoanne. Se on hyvin moitittavaa ja sopimatonta… Ja sitten minä annoin teille luvan vain vähän kävellä, kirkkaalla säällä, hyväntekijänne katsannon alla, mutta te hylkäätte hyväntekijänne ja juoksette minun tyköni, sitä vastoin kun teidän tulisi säästää itseänne ja … ja … ottaa lääkkeitä. Ja sitten … sitten … minä en ymmärrä mitään…
Nelly keskeytti vanhuksen, alkoi uudelleen itkeä, uudelleen pyytää, mutta se ei auttanut. Vanhus kävi yhä enemmän hämilleen eikä lopulta ymmärtänyt mitään. Viimein Nelly jätti hänet, huudahti "Ah Jumalani!" ja kiiruhti pois huoneesta. "Minä olin kaiken sen päivän kipeänä ja yöksi otin dekoktia", päätti kertomuksensa lääkäri.
Lääkärin luota Nelly kiiruhti Maslobojeville. Hänellä oli varattu näidenkin osoite ja hän löysi heidät, vaikka kyllä pitkän etsimisen jälkeen. Maslobojev oli kotona. Aleksandra Semenovna löi hämmästyksissä kätensä yhteen, kun kuuli Nellyn pyynnön, että ottaisi hänet heille. Hänen kysymyksiinsä: miksi hän niin tahtoo, onko hänelle raskasta minun luonani olo, Nelly ei vastannut mitään, istui tuolille itkemään. "Hän itki niin katkerasti, niin katkerasti, jotta minä luulin hänen kuolevan itkuunsa", kertoi Aleksandra Semenovna minulle. Nelly pyysi ottamaan hänet joko sisäpalvelijaksi, tai keittiöön, sanoi, että hän lakasee lattiata ja oppii vaatteita pesemään. (Tuohon pyykin pesemiseen hän pani joitakin erinäisiä toiveita ja jostain syystä piti sen asian parhaimpana viekoituksena, jotta hänet otettaisiin). Aleksandra Semenovnan aikomus oli pitää tyttö luonansa siksi, kun asia selvenisi, ja minulle antaa asiasta tiedon. Mutta Filip Filipitsh pani jyrkästi sitä vastaan ja käski heti saattaa pakolaisen minun luokseni. Matkalla Aleksandra Semenovna hyväili, syleili ja suuteli Nellyä, josta tämä vielä enemmän alkoi itkeä. Tämän nähtyään alkoi Aleksandra Semenovnakin itkeä. Siten itkivät he yhdessä koko matkan.
— Mutta miksikä, miksikä, Nelly, sinä et tahdo hänen luonaan olla; eikö hän ole sinulle hyvä? kyseli kyynelsilmin Aleksandra Semenovna.